Melanie Gideon, Vaimo 22

vaimo_22_87877Englanninkielinen alkuteos: Wife 22 

Suomentanut: Paula Takio

Kustantaja: Gummerus

sivuja 445

Chick lit kirjojen päähenkilöt ovat yleensä huomattavasti nuorempia, kuin tämän romaanin Alice Puckle, keski-iän kriisissä vellova perheenäiti. Silti tämä kirja kuuluu eittämättä tuohon genreen. Kerronta on kevyttä, nopealukuista, ja vakavaa aihetta käsitellään  melko pinnallisesti. Jos  siis chick lit kirjallisuus kiinnostaa, mutta ei halua lukea shoppailuholismista kärsivästä sinkkunaisesta, tässä voisi olla kirja johon tarttua.

Alice Bucklen elämä on pintapuolisesti järjestyksessä. Hänellä on teini-ikäiset lapset, kunnollinen ja menestynyt aviomies, talo sekä turvattu toimeentulo ilmaisutaidon opettajana. Takana on 20 vuotta onnellista ja tasaista avioelämää ja ympärille on muodostunut luotettava ja laaja ystäväpiiri. Taustalla jäytää kuitenkin epämääräinen tyytymättömyys ja elämänkipinän kaipuu. Avioliitto tuntuu väljähtäneeltä ja urilleen jumiutuneelta. Ajatuksia piinaa vuosien takainen epäonnistuminen aloittelevana näytelmäkirjailijana ja     urakehityksen pysähtyminen. Tässä vellovassa tyytymättömyyden tilassa Alice osallistuu sähköpostin välityksellä tehtävään ”Avioliitto 2000 -luvulla”  -tutkimukseen. Alice saa 90 henkilökohtaista kysymystä, joihin hänen pitää vastata anonyymisti ja rehellisesti.  Alicen avioliiton tarina kaikkine käänteineen paljastuu näissä vastauksissa, hiljalleen, pala palalta. Kysymyksiä lähettää ja vastauksia analysoi tutkija  nro 101. Hiljalleen Alicen ja tutkija nro 101 sähkopostikirjoittelu syvenee ja saa flirttailevan sävyn. Alice paljastaa tutkijalle syvimpiä salaisuuksiaan. Rakastuminen on lähellä. Näiden tapahtumien myötä Alice pureskelee elämäänsä, asennettaan sekä avioliittoaan. Lopulta kaikki kuitenkin kääntyy parhain päin, Alice tulee järkiinsä ja kirja saa chick lit -kirjoille tyypillisen siirappisen lopun.

Vaimo 22 on saavuttanut suuren yleisömenestyksen ja sitä on käännetty useille eri kielille. En kuitenkaan täysin voi ymmärtää sen menestystä. Kirja on jollakin tavalla vaisu. Kaikki tapahtumat lainehtivat eteenpäin samalla innottomuudella kuin Alicen suhtautuminen elämään. Kunnon myrsky puuttuu kokonaan. Kirjassa ei ole kunnon huippuja eikä aallonpohjia. Edes jossain juonenkäänteessä olisi pitänyt repäistä kunnolla. Nyt kaikki jää hyssyttelyn tasolle ja tuntuu, että kirjailuja ei ole uskaltanut ravistella mitään pelätessään mahdollisesti sovinnaisen yleisön reaktiota. Alice melkein tapaa tutkija 101 kasvokkain, Alice melkein joutuu riitoihin parhaan ystävänsä kanssa, tyttärellä ehkä on ongelma (jota ei sitten olekaan) ja poika on ehkä eksyksissä seksuaalisesta suntautumisestaan – mutta kun ei ole… Ilmoille heitellään jos jonkinlaista mahdollista elämää syvempää kysymystä, joihin ei lopulta tarvitsekaan vastata. Kirja on lattea irvikuva ihmisten ongelmista. Lisäksi kirjan lopussa paljastuva ”yllättävä käänne” ei ollut ainakaan minulle mikään yllätys. Jotenkin tuo nokkela käänne ei kuitenkaan vaikuttanut sellaiselta, että se olisi tarkoitettu lukijan keksittäväksi jo alkumetreillä. Tai jos oli, niin hyvä niin.

Mutta. Kaikesta huolimatta. Kirja imaisi kuitenkin mukaansa. Sitä oli helppo lukea, ja oli mukavaa Tapanin päivänä löllyä sohvalla, syödä suklaata ja lukea jotain näin helppotajuista. Harvoin luen tämän pituisen kirjan saman päivän aikana.  Onhan sekin jotain. Ainakin voi uskotella itselleen nopeutuneen lukijana, ja saada hyvän mielen.

Kokonaisuus: 3
Luettavuus: 4,5
Juoni: 2
Puhuttelevuus/ sanoma: 2
Uskottavuus: 3
Milloin ja kenelle: Rannalle ja aivot lepoon

QflG2zQ4sJC4ZMuWflalEzLIXUrrhxgVzEAiH-Y_nb8

Molière, Ihmisvihaaja

Ihmisvihaaja on viiden näytöksen pituinen huvinäytelmä, jossa tapahtuu kovin vähän. Näytelmän päähenkilö, Alceste, vihaa ihmisluontoa sen vilpillisyyden vuoksi. Alceste tuomitsee ihmiset kyseenalaisista motiiveista ja keinoista saavuttaa haluamansa. Hän vihaa liehakointia, imarteluita, kumarteluita, edunpyyntiä, konnuuksia ja koiruuksia. Hän arvostaa rehellisyyttä ja korutonta  suoruutta. Alcesten jakelema suora palaute johtaa häntä vaikeuksiin ja riitoihin ihmisten kanssa. Alcesten tuntema ihmisluonnon ja yhteiskunnan inho ladataan pöytään heti näytelmän alussa Alcesten luonteen alleviivaamiseksi. Loppupuolella näytelmää tämä teema jotenkin haalistuu ja päällimmäiseksi jää epätoivoisen lemmen aiheuttama stressi ja murhe. Viimeisillä sivuilla Alceste ei sen kummemmin kuin muutakaan hahmot latele riitaa haastavia totuuksia vaan hän jopa hieroo sopua lemmittynsä kanssa huolimatta tämän katalasta vilpillisyydestä. Niin ikään ystävä Philinte saa  ihmisvihaajalta osakseen kiitosta puhetaidoistaan, vaikka näytelmän alussa Alceste hänet kiroaakin käytöksensä vuoksi. Saapa nuori kihlaparikin häneltä sydämelliset ja aidot onnentoivotukset osakseen.

En pitänyt näytelmästä juurikaan. Juonen käänteet tuntuvat vaisuilta ja sanan miekka olisi voinut olla terävämpi ja ilkeämpi. Teemat ovat toki ajattomat; ihmisten kaksinaamaisuus, pyrkyryys, oman edun tavoittelu ja vastakaiuton riutava rakkaus. Kaikki nämä asiat ovat ajankohtaisia nyt sekä tulevaisuudessa, ja näytelmä on taipuisa esitettäväksi eri aikakausissa ja ympäristöissä. Epäilemättä se myös naurattaa katsojaansa – jotenkin vain jäin kaipaamaan sitä viimeistä tvistiä, lopullista sydämen sykähdystä.

Elisabeth Gilbert; Tahdonko? Kuinka päädyin naimisiin

Moni tuntee varmastikin Gilbertin bestseller-kirjan ”Omaa tietä etsimässä (Eat, pray, love)”.  Tahdonko? on tuon valtaisan menestyksen kahmineen romaanin jatko-osa.  Tai jatko ja jatko.  Kirjan kannessa lupaillaan, että kirja on romanttinen jatko Eat pray love -kirjan tapahtumille. Tämä on kyllä melkoisen harhaanjohtavasti sanottu. Kirja jatkaa kyllä siitä, mihin edellisessä kirjassa jäätiin, mutta romanttista, tapahtumarikasta taideproosaa on turha odotella. Elisabethin ja Felipen tarinaa sivutaan  kyllä aina välillä, mutta todellisuudessa se antaa vain kehykset kirjan varsinaiselle agendalle. Kirja on paremminkin tietokirja, joka tutkiskelee avioliittoinstituutiota yhteiskunnan ja yksilön näkökannoilta.  Gilbert on tehnyt taustatyönsä ja kirjassa on runsaasti mielenkiintoista faktaa instituution synnystä, historiasta ja kehityksestä sekä avioliiton eroista eri kulttuureista. Naisnäkökulmaa ei (tietenkään) unohdeta .

9789511245179-1-1

Elisabethilla on takana vaikea ja riitaisa avioero, eikä hän ole aikonut enää astua avioliittoon uudelleen. Yhteiskunta asettaa Elisabethin kuitenkin vakavan valinnan eteen, kun Yhdysvaltain maahanmuuttoviranomaiset vaativat avioliittoa voidakseen myöntää Felipelle oleskeluluvan Yhdysvaltoihin. Prosessi on kivinen ja pitkä,  lähes vuoden mittainen. Elisabeth ja Felipe elävät tämän ajan maanpaossa ympäri Aasia matkustellen. Elisabeth etsii epätoivoisesti syytä uskoa avioliittoon voidakseen solmia sellaisen. Hän kahmii tietoa ja avioliittofilosofiaa kirjoista, ihmisiltä ja kohtaamistaan erilaisista kulttureista. JA yrittää ymmärtää. Yrittää jälleen löytää omaa tietään.

Kirja on siis todella faktapitoinen. Minä pidin siitä. Pidin jo Eat pray love -kirjassa sen sisältämistä faktaosioista, joissa käsiteltiin eri maiden historiaa, uskontoja, filosofiaa ja meditointimenetelmiä. Toki nautin myös siitä kaikesta  hömpästä valtavasti (kyllä, myönnän tämän tässä aivan avoimesti – olen Taru ja tykkään myös Chick lit kirjoista). Pidin myös Elibethin omista  näkemyksistä avioliitosta, jotka hän osaa esittää kevyesti ja raikkaasti, hyvällä itseironialla höystettynä. Jonkin verran pohdinnoissa on toistoa, mutta vailla paatoksellisuutta. Niin kuin Gilbert kirjoittaa, hän todellä yritää puhua itseään ympäri tähän sitoumukseen, jossa joutuu luopumaan osasta itsestään. Mutta hän löytää ne asiat, jotka saa luopumiensa tilalle. Ja ymmärtää niiden arvon.

Jokainen pari maailmassa voi ajan mittaan rakentaa pienen, erillisen, kahden ihmisen muodostaman kansakunnan, joilla on oma kulttuurinsa, kielensä ja omat moraalisääntönsä, joista kukaan muu ei tiedä mitään.

Emily Dickinson kirjoitti: ” Kaikista  luomakunnan Sieluista/ olen valinnut – Yhden”. Dickinsonin sanoissa – ajatuksessa, että omista henkilökohtaisista syistään monet valitsevat yhden ihmisen, jota rakastavat ja puolustavat ylitse muiden – tiivistyy tilanne, joka on raivostuttanut perheitä, ystäviä, uskonnolllisia järjestöjä, poliittisia liikkeitä, maahanmuuttoviranomaisia ja sotilasyhteiskuntia kautta historian. Tuo valinta ja intiimi läheisyys raivostuttavat jokaista, joka haluaa hallita toista. Miksi esimerkiksi Amerikassa orjat eivät saaneet solmia laillista avioliittoa? Koska orjien omistajien oli liian vaarallista edes kuvitella, että he voisivat sallia vankinaan pitämiensä henkilöiden kokea sellaista emotionaalista vapautta ja luontaista salaista intiimiyttä, mitä avioliiton puitteissa voi kehittää. Avioliitto edusti eräänlaista sydämen vapautta, eikä orjien sallittu kokea mitään sellaista.

Minna Canth, Anna Liisa

Yksi näytelmäkirjoituskurssilla luettavista näytelmistä on Minna Canthin klassikkonäytelmä Anna Liisa. Kun  tuo näytelmä mainittiin luettavien joukossa, muistin heti, että olen lukenut sen aiemminkin, 20 vuotta sitten yläasteella.  Välittömästi minussa heräsi puntteja tutisuttava aavistus, että olen tehnyt näytelmästä myös analyysin, ja että se on minulla tallessa. Innostuksen ja myötähäpeän pelon sekaisin tuntein riensin kaivelemaan arkistojani , ja niin vain löysin tuon monta sivua pitkän ja hartaudella kirjoitetun analyysini. Se oli raapustettu kaunokirjoituksella  9. luokan äidinkielen vihkoon. Tiedättekö, sellaiseen suureen siniseen, A4 kokoiseen ruutuvihkoon.  Vapisevin mielin sukelsin aikamatkalle nuoruuteni ajatuksiin ja sielunmaisemaan. Suljin vihkon kuitenkin tyytyväisenä – näytelmä oli herättänyt jo tuolloin paljon ajatuksia ja tuntemuksia, mutta luojan kiitos oli havaittavissa, että sentään jotain kasvua on tapahtunut viimeisen 20 vuoden aikana…

1375752_3560278981624_705834886_n

Näytelmän Anna Liisa on  hyväkäytöksinen ja vakavamielinen talollisen tytär, joka on menossa naimisiin.  Tapahtumat  on tiivistetty kahteen vuorokauteen ennen Anna Liisan ja tämän sulhasen, Johanneksen, kuulutuksia. Näytelmän jännite syntyy salaisuuksista, vuosien takaisista traagisista tapahtumista, jotka nyt ennen kihlajaisia kaivetaan esille lopullista jälkipyykkiä varten.  Anna Liisalla on  15-vuotiaana ollut salattu suhde Mikkoon, talon renkiin. Suhde  on päättynyt vuosia aikaisemmin Anna Liisan raskauteen ja Mikon pakoon, ja raskaus on lopulta päättynyt surusta sekaisin olevan tytön metsäsynnytykseen ja lapsenmurhaan. Tätä rikosta Anna Liisa  on  kantanut tunnollaan  vuosia ja yrittänyt hyvittää tekoaan itselleen moitteettomalla ja kurinalaisella elämällä – pääsemättä kuitenkaan irti omatunnon kuristavasta soimauksesta. Itsemurhayrityksen jälkeen Anna-Liisa on hiljalleen yrittänyt koota itseään ja saada otetta elämästä. Rakkaus Johannekseen on luonut hänelle lupauksen onnesta, ja kihlaus on herättänyt toivon jonkinlaisesta mielenrauhasta ja normaalista elämästä. Kun Anna Liisa on saanut tämän haparoivan otteen elämästä, paikalle ilmaantuu Mikko estämään kihlausta ja vaatimaan tyttöä itselleen.   Anna Liisa ei kuitenkaan lupaa Mikolle mennä ja niin Mikko uhkaa paljastaa Anna Liisan salaisuuden kaikille. Räjähdysaltis ja piinaava tunnelma on valmis.

1383277_3506995569572_1005936114_n

Muistin Anna Liisan juonen hyvin 20 vuoden tauonkin jälkeen, joten melkoisen vaikutuksen näytelmä on minuun aikoinaan tehnyt. Ja vakuutti jälleen uudella kierroksella.  Tarina on ollut ajankohtainen 100 vuotta sitten, 20 vuotta sitten ja on sitä edelleen.  Näytelmän käsittelemät teemat eivät ole vanhentuneet.

Ihminen voi olla yksin, vaikka ympärillä olisi perhe ja kokonainen tiivis kyläyhteisö. Ja pohjaton yksinäisyys voi johtaa pohjattomaan suruun, sekavuuteen ja henkiseen umpikujaan, josta nouseminen ilman tukea voi olla mahdoton tehtävä. Jos perheen sosiaalisen statuksen ylläpitäminen ajaa arvoasteikossa lähimmäisenrakkauden edelle, mihin ihminen tukeutuu. Keneen nojata,  jos ei perheeseensä ja valitsemaansa elämänkumppaniin? Onko millään enää mitään pohjaa?

Anna Liisan vanhemmille mikään arvo ei ole pyhä. He ovat luovuttamassa Anna Liisan Mikolle vain säästyäkseen julkiselta nöyryytykseltä. He ovat valmiita taipumaan kiristäjän uhkauksiin ja unohtamaan lapsensa toiveet vain säilyttääkseen elämänsä kulissit. Tuskin mitään onnellista olisi seurannut sellaisesta lopusta. Koska jos millään ei ole mitään väliä, jos mikään aito ei ole arvokasta, jääkö ihmiselle jäljelle mitään pelastettavaa? Voiko pelastetun kuoren alle jäävälle tyhjyydelle rakentaa elämää?

Mutta Anna Liisa on vahva.  Hän kasvaa näytelmän aikana pelokkaasta tytöstä aikuiseksi  ja kantaa itsensä lisäksi vastuun kaikkien muidenkin perheenjäsentensä tulevaisuudesta ja onnellisuudesta. Hän on lopulta ainoa, joka kykenee  tekemään  päätöksen tilanteen todelliseksi ratkaisemiseksi nostaen lopulta itsensä moraalisesti  pinnallisen kyläyhteisön yläpuolelle.

1209171_3501964803806_489606286_n

Kuvat Kari Visala

Mikko: Hiljaa! Hiljaa! Kyllä minä sinut vielä lannistan. Ei tämä leikki tähän lopu. Koska et hyvällä taivu, niin koetellaanpa toista keinoa.
Anna Liisa: Koettele! Minä en sinua pelkää. Sinä et mahda minulle mitään.
Mikko: Enkö minä mahda? Ajattelepas tarkemmin. Enkö minä mahda?
Anna Liisa: Et. Sinä et mahda minulle mitään.
Mikko: Entäs se lapsenmurha?
Anna Liisa: Sillä minua nyt tahdot säikyttää, samoin kuin äitisi. Turha vaiva! Se ei vaikuta mitään. Sinä et sitä ilmoita, tiedänhän minä, koska itse olet siihen osallinen.
Mikko: Minäkö osallinen? Lapsenmurhaan?
Anna Liisa: Ellet suorastaan siihen, niin –
Mikko: Mutta siitähän juuri on kysymys. Ei lapsen synnyttämisestä kai kuritushuonetta anneta, tunnet kait sinä lakia sen verran? Mutta murhasta annetaan
Anna liisa: Sekö sitten on tarkoituksesi, että saatat minut kuritushuoneeseen? Täytyy sanoa – sinä olet tosiaan hyvin jalomielinen.
Mikko: Ehk’ei tarvitse mennä niin pitkälle. Kenties jo riittää, jos isäsi ja Johannes saavat tietää sinun salaiset asiasi.
Anna Liisa (vaikenee neuvottomana)
Mikko: Vai mitä luulet? Eiköhän tule teille silloin jo ero?
Anna Liisa: Tulee. Kaiken varmaan meille silloin tulee ero.
Mikko: Sitä minäkin. Johanneksen rakkaus sammuu sillä kertaa. Sillä ei ole sen syvempiä juuria.
Anna Liisa: Enkö minä sitten koskaan maailmassa saa toivoa onnea? Onhan kaikilla muilla ihmisillä, miksi ei milloinkaan minulla?
Mikko: Siltä haaralta sitä et saa.

—————————————————————————————————————————————————————

Kokonaisuus: 4,5
Luettavuus:4,5
Juoni: 4,5
Puhuttelevuus/ sanoma: 5
Uskottavuus: 4,5
Milloin ja kenelle: Kaikille pohdiskelua kaipaaville. Tämä on suomalaisen näytelmäkirjallisuuden klassikko ja todellinen helmi. Vaikka teksti on juoksevan sujuvaa ja nopealukuista, tämä ei  varsinaisesti ole mitään aivojen lepuutuskirjallisuutta – kuten ehkä juonesta voi päätellä.

August Strindberg, Aavesonaatti

Joku lukija saattaa ihmetellä, miksi näytelmiä arvioidaan suhteellisen runsaasti tässä blogissa – verrattuna kaunokirjallisen proosan määrään.  Syynä siihen on se, että käyn Juha Hurmeen vetämällä näytelmäkirjoittamisen kurssilla. Ja kurssiin kuuluu, että tietyt näytelmät luetaan kurssin aikana, hiljalleen.  En ole juurikaan aiemmin lukenut näytelmiä vaikka niitä mielelläni ja melko ahkerasti käynkin katsomassa. Mutta nyt niitä lukiessa ymmärtää kyllä, että tähän taiteenalaan pitäisi tutustua ilman erillistä motivaatiopotkuakin – näytelmät ovat loistavaa kirjallisuutta. Ja se tulee aivan liian helposti  ohitettua. Näytelmissä asioita ei turhaa selitellä, vaan lukijalla on tilaa hengittää ja löytää omat merkityksensä asioille. Hyvä dialogi vie asioita nopeasti eteenpäin ja ruokkii lukijansa ajattelua ja mielikuvitusta. Vaikka tästä kurssista ei muuta jäisikään henkiseen reppuuni (mitä en kyllä usko), olen jo nyt tuhannesti kiitollinen tästä – laajentuneesta, sivistävästä kirjallisesta tarjonnasta, joka minulle on kurssin myötä  avautunut. 

735011_2696092737508_1908116841_n

Aavesonaattia on pidetty näytelmänä, johon näkemyksellisesti vahvat ohjaajat tarttuvat aina ajoittain.  Sitä on esitetty suomalaisissa ammattiteattereissa harvakseltaan,  alle kymmenen kertaa. Kantaesitys nähtiin vuonna 1948 Kansallisteatterissa ja tämän jälkeen esitys on ollut siis melkoinen  harvinaisuus.

Näytelmä on kuin usvaista unta. Tapahtumat, henkilöhahmot ja heidän tarinansa ovat niin absurdeja, että  minua  kaduttaa, etten käynyt katsomassa esitystä teatterissa, kun siihen olisi ollut mahdollisuus. Aavesonaatti esitettiin  Turun kaupunginteatterin Sopukassa viime talvena.

Olisi ollut mielenkiintoista nähdä näytelmä toteutettuna lavalla – kokonaisuus vaikuttaa nimittäin kohtalaisen haastavalta. Strinberg kuvaa käsikirjoituksessaan poikkeuksellisen tarkasti näyttämön näkymät ja lavasteet sekä hahmojen sijoittumisen kaiken keskelle.  Strinbergin kuvaus näkymästä on runsas; on paljon huoneita, ovia ja rappuja, kerroksia ja ikkunoita.  Se tuntuu oudolta, mutta tarpeelliselta.  Runsaus lisää  kasvavaa salamyhkäisyyttä ja saa aavistelemaan ovien takaa avautuvia uusia salaisuuksien kammioita.  Näytelmässä on seisahtunut tunnelma, mutta paljon jännitteitä, jotka rakentuvat nimenomaan odotukselle ja lukijan mielessä kasvaville arvailuille tulevasta lopusta. Eikä loppua voi mitenkään aavistaa, näytelmässä ei ole mitään ennalta arvattavaa.

Vertauskuvia ja tematiikkaa näytelmässä on niin runsaasti, että osaava ohjaaja löytää varmasti keinot ilmaista lähes mitä vain haluamaansa ajankohtaista pohdiskelua vaativaa asiaa. Minulle tämä ylitsepursuava merkityksien viidakko aiheutti kuitenkin runsauden pulan. En saanut enää mistään kiinni ja kaikki syvällisempi pohdinta jäi jatkuvan havainnoinnin varjoon. Se ei kuitenkaan poista näytelmän taianomaisuutta – kaikkea ei ehkä aina tarvitsekaan tulkita puhki. Joskus voi vaan leijailla unen mukana tapahtumista toiseen, ja hämmästellä.1479359_3716293521890_559309318_n

Kuvat Kari Visala

Tove Jansson, Kesäkirja

resize

Kustantaja: Wsoy

Sivuja: 143

Suomentanut: Kristiina Kivivuori

Minä luin tämän kirjan. Ja minä muistan lapsuuden taikauskon ja valkoisen kukkaneuleen, joka piti pukea kouluun ylle aina koepäivinä. Muistan  vuokramökin saunapolun, jolla sateen jälkeen hyppi loputtomasti sammakoita.  Muistan hämärässä tuoksuvat sammalet ja kylmän järviveden saunan jälkeen. Muistan  vesilammakot, kepillä piirretyt purot ja pikkukivistä rakennetut padot. Muistan muovismurffeille rakennetut kylät. Minä muistan kunnolla – haistan, kuulen ja näen.

Tämä kirja saa lukijan muistamaan lapsuutensa.

”Olen saanut olla mukana hirveän kauan ja olen nähnyt ja elänyt voimaini takaa ja se on ollut uskomatonta, kuulitko: uskomatonta, mutta nyt kaikki ikään kuin liukuu minulta pois enkä minä muista enkä välitä, ja kuitenkin tarvitsisin sitä juuri nyt! 
Mitä sinä et muista? Sophia kysyi huolestuneena.
Millaista oli nukkua teltassa! isoäiti huusi.  —  Meillä oli ihanaa, ja nyt minä en enää osaa edes kertoa, millaista se oli. ”
Ja niin Sofia nukkuu teltassa, ja kertoo isoäidille millaista se oli, ja isoäiti muistaa paremmin, muistaa aika paljonkin oikeastaan.

Kirja saa lukijan muistamaan lapsuutensa. Sofia saa isoäidin muistamaan omansa. Ja isoäiti saa Sofian ymmärtämään asioita.

Kirja kertoo kolmesta ihmisestä ja heidän viettämistään kesistä Suomen lahden saarella. Saarella asuvat ihmiset ovat pieni Sofia -tyttö, hänen isänsä ja isoäitinsä.  Isä on  tarinassa vain etäinen hahmo, taustaa tukeva peruspilari, ja kirja kertookin Sofian ja isoäidin ystävyydestä. Kirjassa kuullaan niin Sofian kuin isoäidinkin ääni, ajatukset, ja ne molemmat ovat erittäin uskottavia. Lapsen näkökulmaa kuvataan  tarkkanäköisesti ja osuvasti. Alleeviivaava yksinkertaisuus (johon voi sortua lasten näkökulmasta kirjoitettaessa) on jätetty ansiokkaasti pois, ja lapsen ajatukset ovat tuoreita ja virkistäviä – niin kuin lasten ajatukset ovat.

581983_3138426315571_1333556493_n

Isoäidin  ja lapsen  välinen ystävyys on lempeä ja kaunis. . Kumpainenkin ymmärtää toistaan hyvin, ja he osaavat kommunikoida oikealla tavalla. Isoäiti  osaa ohjata Sofiaa pehmeästi ja luovasti, löytää oikeat vastaukset kysymyksiin ja tietää milloin teoilla on suurempi merkitys kuin sanoilla. Jotain kovin tuttua on tässä sukupolven yli piirtyvässä ymmärryksen kaaressa – näen paljon samaa katsoessani omia lapsiani ja heidän isovanhempiaan yhdessä. Ehkä muutaman sukupolven yli ulottuva  ymmärrys onkin jotenkin vahvempaa tai  suorempaa. Ehkä elämän laidoilta näkee maailman eri tavalla kuin sen myrskyävässä keskuksessa.

Kieli on puhdasta ja yksinkertaisen kaunista. Tarinassa ei ole suurta draamaa tai vaudikkaita juonenkäänteitä. Se lipuu kuin kesä ja lainehtii ajoittain kuin lounatuulen heiluttama meri. Mutta  muistot se raksauttaa liikkeelle, kuin kevätaurinko jäät.

IMG_3590

Kari Hotakainen, Luonnon laki

Kari Hotakainen, Luonnon lakiKustantaja: Siltala
Sivuja: 283
Graafinen suunnittelu: Elina Warsta

Luonnon laki kertoo Rautalasta, maalämpöyrittäjästä, jonka elämä pysähtyy auto-onnettomuuteen. Rautala joutuu sairaalaan kuoleman juuri ja juuri välttäen, pahasti vammautuneena ihmisriekaleena. Pitkän kuntoutuksen läpi hän syntyy uudelleen keskelle entistä elämäänsä ja katsoo elämäänsä sekä  yhteiskuntaa uudesta näkökulmasta kiitollisena, epäuskoisena ja häpeillenkin. Ja yrittää enemmän.

Tässä on kirja, joka ei kaipaa analyyseja. Kirja itsessään on analyysi. Ihmisyydestä, yhteiskunnasta, perheestä, arvoista. Tämä on tärkeä romaani. Juuri nyt, tämän laman ja kaiken kustannustehokkuuden viidakossa, jossa heikommille saattaa käydä huonosti. Kirjan tenho piilee siinä, että Hotakainen yksilöi Valtion tekemät leikkaukset ihmisiin, Kerttuihin, Väinöihin, Lauroihin ja  Miroihin. Ja näyttää, miten Rautala kurotaan kokoon ja selviää – hyvinvointivaltion antamalla avulla. ”Jos et yksilöi, tulet vain yleistäneeksi. Kerro sen sijaan kansalle mitä hyvää seuraa pahasta, mitä pahaa seuraa hyvästä.” Kuiskailee Leikkaaja pääministerille supistuksia koskevassa mediatilaisuudessa. Niinpä. Kyllä Hotakainen ainakin ajatuksia ravistelee. MInun ainakin. Ja toivon, että kaikkien. Ja että kaikki lukisivat ja tulisivat ravistelluiksi. Nekin, jotka eivät piittaa virkamiesten varoituksista ja vetoomuksista, esimerkeistä ja luvuista. Totuuksista. Tästä lamasta selviydytään, mutta ei  omaan napaan tuijottelemalla. Tai ainakin, jos halutaan että selviytyjiä on enemmän.

Pidin tästä kirjasta. Paljon.  Tai ensin en pitänyt. Sitten luin pidemmälle ja ihastuin.  Se vaati 100 sivua ja niiden jälkeen kuukauden tauon. Sitten luin kirjan loppuun yhdeltä istumalta. Vaikuttuneena, välillä nauraen , välillä liikuttuen. En tiedä, mistä käynnistymisvaikeudet johtuivat. Ensimmäiset sivut ovat toki vaikuttavat, mutta sitten asiat jäävät hetkeksi urilleen raksuttamaan, ja mielenkiinto ehtii hiukan herpaantua.  Ehkä toistavalla alulla on tarkoituksensa. Ehkä Hotakainen haluaakin sanoa ” vaikka elämä on toistoa, toista kertaa ei tule”. Kirjan rakenne ja kerronta muutenkin heijastelee kirjan päähenkilön kokemuksia ja tuntemuksia sairaalassa vietetyltä ajalta. Kerronta on yhtä hajonnutta, kuin Rautalan mieli alussa. Samassa luvussa hypitään umpimähkään ja turhia selittelemättä toisen ihmisen pään sisältä toiseen. Ajatukset sekoittuvat tai yhdistyvät. Hahmot keskustelevat patsaiden ja televisiossa esiintyvien ihmisten kanssa kuin Rautala ikään huumelääkehouruissaan.

Ja tämä on ehdottomasti hyvä asia. Rajalla mennään, mutta sisällä pysytään.

1451406_3683076251479_690221984_n

Kuva Kari Visala

Pisteytyksestä

Hahhahhah! Veljeni kommentoi kirjojen pisteytyssysteemiäni tällä youtube-videolla…

No. Me emme kaikki voi olla John Keatingeja. Emme edes oman elämämme.

 

Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta

perheesta_jaalastijuoksemisestaTämä on todella hurmaava kirja!  Kirjan lukemisesta on jo hiukan aikaa, eikä kaikki juonen käänteet ole enää aivan kirkkaimmin mielessäni. Halusin joka tapauksessa mainita kirjan – niin paljon siitä pidin.  Kirja on julkaistu vuonna 2012. Jos  kirja olisi ilmestynyt tänä vuonna, olen varma, että olisin äänestänyt sitä Blogistanian Finlandian saajaksi.

Kirjan kirjoittaja, Jarmo Ihalainen työskentelee lehtorina Helsingissä sosiaali- ja terveysalan oppilaitoksessa. Hän on kirjoittanut useita alansa oppikirjoja. Perheestä ja alastomana juoksemisesta on kuitenkin Jarmo Ihalaisen taideproosallinen esikoisteos.  Ja toivon todella, ettei se jää viimeiseksi. Tämä kirja lopetti vuosia kestäneen lukujumini, ja siinä mielessä se on myös yksi tämän blogin innoittajista.

Kehykset kirjalle antaa huvila merenrannalla. Huvila luo fyysiset puitteet tapahtumille, mutta se edustaa  kaikille kirjan henkilöille symbolisesti myös paljon muuta.  Huvilan merkitys on luonnollisesti kaikille henkilöille erilainen. Huvila edustaa haaveita ja unelmia, turvasatamaa, pakopaikkaa, unohdusta, mahdollisuuksia ja kaikkea mitä maailmassa voi saavuttaa.

”Huvila meren rannalla piti olla, jos aikoi olla niin kuin ne, jotka olivat jotain jo syntymässään”

Tätä huvila merkitsee Wilhelm Wikstenille,  entiselle  Ville Kivilahdelle, suvun ja tarinan kantahahmolle.

1043845_3197472831697_757338827_n

Kirja kertoo suvun tarinaa,  useamman sukupolven läpi – oikeastaan läpi koko itsenäisen Suomen historian. Kirjailija ei johda tarinaa kronologisesti eteenpäin vaan ajassa hypitään viehättävästi edestakaisin. Tapahtumat seuraavat toisiaan ja  tarina kulkee kuin juna, joka hotkaisee lukijan mukaansa vauhtiin. Suvun synkät salaisuudet paljastuvat lukijalle pala palalta. Kirjan lopussa yllättäviä juonen käänteitä tulee jo hengästyttävällä vauhdilla ja juoni  saa paikoin saippuaoopperamaisia piirteitä. Se ei kuitenkaan haittaa, koska itse juoni ei mielestäni ole tämän kirjan tärkein asia. Itse ihastuin henkilöhahmoihin, heidän tapaansa jäsennellä ympäristöään ja reagoida siihen omalla tavallaan. Kirjassa kuvataan nimenomaan  ”sivistyneistön sisäistä ahdistusta”, kuten Kirjava Kammarin Karoliina osuvasti pistää.

935828_3241618615314_1698294653_n

” Toiset elävät sitä yhtä (elämää) niin kuin siitä voisi jäädä jotain säästöön tai niin kuin joskus tulisi toinen mahdollisuus. Mutta ei sellaista tule”

Ajattelee Wilhelm Wiksten. Ja tämä ajatusmalli näkyykin sitten kaikkissa sukupolvissa Wilhelmin jälkeen, aivan kuin ajatus olisi jo äidinmaidossa syötetty taas uusille perheenjäsenille. Kaikki henkilöt yrittävät epätoivoisesti ratkaista ”täysillä elämisen” –oppia omalla tavallaan. Siskoksista Roosa matkustelee ja kiertää maailmaa jatkuvasti, pysähtyy vain silloin kun rahat loppuvat. Tienaa lisää ja jatkaa seikkailujaan. Sitoutua hän ei uskalla kehenkään eikä mihinkään – vaarana olisi, että jotain jäisi kokematta. Sofia taas ylisuorittaa elämäänsä ja tavoittelee statusta ja kunniaa. Molemman naiset juoksevat elämäänsä läpi loputtoman ahdistuksen vallassa, jota ruokkii  Wilhelmin viljelemä ajatusmalli.  Kirjan lopussa toinen löytää rauhan ja paikkansa maailmassa. Toinen ei.

Kirjassa on paljon  tämän tyyppistä tarkasteluja nykymaailmasta ja asenteista. JA se on tämän kirjan ydin.

Toinen asia, mikä kirjassa viehättää, on tunnelma. Ihana, lepäilevä kesäinen tunnelma, huvilan elämä. Juodaan hiukan viiniä, nautitaan illoista terassilla, pulahdetaan uimaan, syödään päivällä liian vähän ja iltaisin liikaa. Tämä kirja tepsii näin ollen kesän ikäväänkin, jos synkeä  marraskuu ikävystyttää. Ihalaisen kieli  on yksinkertaista mutta kuvailevaa. Lauseet ovat lyhyitä ja kauniita.  Pieni tyylillinen epätäydellisyyskin kuuluu asiaan. Kaikki on rentoa ja helppoa – niin kuin kesäisin huvilalla.

1391848_3596561528665_2079376428_n

Kokonaisuus: 4,75
Luettavuus: 4,5
Juoni: 3,5
Puhuttelevuus/ sanoma: 4
Uskottavuus: 4
Milloin ja kenelle: Kaikille. Lue tämä kirja.

Upeat kuvat Kari Visala

William Shakespeare: Richard III

Valitettavasti en osannut suhtautua näytelmään vakavasti. Luin sen ensimmäistä kertaa elämässäni, enkä koskaan ole nähnyt esitystä näyteltynä. Näytelmän tapahtumat tuntuivat niin vierailta ja kaukaisilta, että ne saivat mielessäni farssimaiset piirteet.  Ajatuksiini piirtyi lähinnä Monthy Pythonin tyylinen mielenmaisema tai Mustan Kyyn esittelemä tudoriaalinen Englanti. Päitä katkottiin niin, että maalaistyttöä huimaa. Alussa lueteltu henkilöhahmojen määrä aiheutti haukotuksia (tai epätoivoa, vaikea sanoa), mutta näytelmää lukiessa ymmärsin, että hahmoja on oltava runsaasti, että jatkuva teurastaminen voi jatku näytelmän loppuun saakka…Joka tapauksessa kaikki tämä tuntui  kovin absurdilta, ei niinkään jännitysnäytelmältä. Ymmärrän kyllä että Shakespeare on suuri näutelmäkirjailija ja kunniansa ansainnut –  mielikuvitukseni on vain todennäköisesti varsin huono tai mieleni vahvasti paatunut. Paha sanoa. Joka tapauksessa liikutus tai syvät tunteet eivät täyttäneet mieltäni.  Viihdyttävää luettavaa kuitenkin. Nousin sohvalta vasta päästyäni loppuun saakka.

Eniten ajatuksia, tai sanoisinko paremminkin ärtyneisyyttä aiheutti vanha äiti Margaret, joka raivostuttavalla tavalla väheksyi muiden murheet maanrakoon vertaamalla niitä omiin menetyksiinsä.  Suru kun on aina subjektiivinen kokemus eikä sen syvyyttä voi millään objektiivisella asteikolla mitata.

richard