Astrid Lindgren, Ronja ryövärintytär

resize-1

Kustantaja: Wsoy

Sivuja: 240

6-vuotias poikani rakastaa kirjoja ja luen hänelle  paljon ääneen. Minulle on ollut helpotus, että viimeisen parin vuoden aikana olemme päässeet siirtymään kuvakirjojen sijaan pitkiin juonellisiin romaaneihin. Poikani valitsee yleensä kirjat itse ja olemme lukeneet mm. muutamia Harry Pottereita, Risto Räppääjiä ja Reuhurinteitä, ja muita melko tyypillisiä uuden polven lastenkirjoja. Olen kuitenkin uskaltautunut tuputtamaan väliin muutamia omia lapsuusaikani suosikkeja ja ollut ilahduttavaa huomata, että niiden tenho ei ole kadonnut mihinkään – niin äiti kun poikakin on tempautunut klassikkosatujen  juonenkäänteisiin hyvällä intensiteetillä. Peppi Pitkätossun tarinat on kaikki ahmittu läpi ja  Liisa ihmemaassa nauratti ja viehätti hullunkurisuudellaan edelleenkin. Ronja Ryövärintytärtä olen kuitenkin pantannut. Todennäköisesti siitä syystä, että pidin itse kirjasta aikoinaan valtavasti, enkä ole halunnut ottaa sitä riskiä, että tuo utuisen upea mielikuva kirjasta murenisi. Lopulta kirja kuitenkin tarttui kirjakaupan tyrkytyksestä mukaani.  Ja kun se oli aikansa huudellut minulle houkuttelevasti  kirjahyllystämme, en malttanut enää lykätä lukemista.

En saanut pettyä. Kirjan luontokuvaus on kauneudessaan vertaansa vailla ja lukiessa voi melkein haistaa havumetsän tuoksun, kuulla tuulen huokaukset oksissa ja lintujen äänet taivaalla. Käsitellyt teemat ystävyydestä, rohkeudesta, anteeksiannosta ja päättäväisyydestä ovat ajankohtaisia edelleenkin. Ainoastaan ryöväreiden käyttämä karkea kieli kirosanoineen hätkähdytti ja muistutti siitä, että kirja on yli 30 vuotta vanha. Itse en pystynyt näissä kohdissa kunnioittamaan taiteilijan näkemystä vaan lievensin kaikkein vahvimmat kirosanat miedommiksi voimasanoiksi. En vain pystynyt. Mietin, miten päiväkodeissa ja eskareissa toimitaan tällaisissa tilanteissa.

Lindgrenin kirja kertoo kahdesta ryöväriheimosta, jotka elävät rinnakkain Matiaksenmetsässä, mutta riidassa keskenään. Ryövärijoukkojen  viha on syvää ja riidoilla on sukupolvien mittaiset juuret. Tilanne mutkistuu, kun molempien joukkojen ryöväriruhtinaiden lapset, Birk ja Ronja ystävystyvät vihanpidosta huolimatta. Ystävyyttä ei hyväksytä, ja niinpä lapset pakenevat yhdessä ja rakentavat yhteisen kotinsa MAtiaksenmetsään, Karhuluolaan. Lindgrenin tarinassa on selkeitä yhtymäkohtia Romeoon ja Juliaan, mutta onneksi tässä  tarinassa on kuitenkin onnellinen loppu. Ronja ja Birk onnistuvat ystävyydellään sovittamaan vuosikymmenten sodan ja lopulta yhdistämään ryövärijoukot. Samalla he muokkaavat itselleen uuden tulevaisuuden. He  luovat oman salaisen maailmansa ja oman pienen yhteisönsä, jota ohjaa heidän valitsemansa ja kunnioittamansa arvot. Elämän, jossa ei ryöstellä eikä tavoitella rikkauksia.

Kuva Kari Visala

Kuva Kari Visala

On varhainen aamu. Yhtä ihana kuin maailman ensimmäinen aamu. Karhuluolan uudisasukkaat vaeltavat metsänsä halki ja heidän ympärillään on kevään koko ihanuus. Kevät elää kaikissa puissa ja vesissä ja kaikissa vehreissä näreiköissä, se visertää ja suhisee ja murahtelee ja laulaa ja solisee, kaikkialta kuuluu kevään raikas, villi laulu.

Ja he tulevat luolaansa, kotiinsa erämaassa. Ja kaikki on niin kuin ennenkin, tuttua ja turvallista, joki tuolla alhaalla, metsä aamunkoitteessa, kaikki ennallaan. 

Kevät on uusi, mutta kaltaisensa.

-Älä säikähdä, Birk, Ronja sanoi. -Nyt tulee minun keväthuutoni!

Ja Ronja kirkaisi, kirkkaasti kuin lintu, huusi riemuhuudon niin että se kuului kauas metsään.

Mainokset

Veijo Meri, Suomen paras näyttelijä

Suomen paras näyttelijä on melko lyhyt näytelmä ja Veijo Meren teksti on nopealukuista ja sujuvaa. Henkilöhahmot ovat huvittavia karikatyyrejä, ja hullunkurinen juoni saa ajoittain hymyn väreilemään suupielille. Siihen se sitten enimmäkseen jääkin. Juoni on melko köykäinen, ja näytelmä idea ja kirjoittamisen syy jäivät minulle hiukan epäselväksi.

Suomen paras näyttelijä kertoo näyttelijästä, Reiskasta, joka on Suomen paras.  Hänen sanotaan olevan niin hyvä, että jos hän esittää puistonpenkkiä, kaupunkiin tulevat maalaiset istuvat sille syömään eväitään. Reiskan ongelma on ailahtelevainen luonteenlaatu, minkä vuoksi hän on saanut potkut edellisestä työpaikastaan. Nyt hän elää huolettomasti lainaamalla ja huijaamalla rahaa, murehtimatta turhia elämänsä etenemisestä. Hänen kollegansa haluavat kuitenkin auttaa Reiskaa ja järjestävät hänet työhaastatteluun pienelle paikkakunnalle teatterinjohtajaksi. Haastattelu ei mene kuitenkaan odotetusti tai Reiska ei vastaa teatterin tarpeita, ja niinpä paikka jää saamatta. Näytelmä loppuu irvokkaasti, kun Reiska riisuutuu valitsijoiden edessä ja tarjoaa takkinsa,  pukunsa ja kellonsa puvustoon.

Minulla on sellainen ongelma, että odotan erityisesti näytelmiltä, ja mielellään romaaneiltakin, jonkinlaista sanomaa. Lupsakka ja hyväntahtoinen hassuttelu ei useinkaan jaksa kiinnostaa kovin kauan, ja usein jään vain ärtyneenä ihmettelemään, miksi ihmeessä tämäkin ralli on kirjoitettu. Lämpenen enemmän  esim Tsehovin tai Beckettin  tyylilajin pohdiskeleville ja maalaileville tragikomedioille, jossa ihmisyyden tarkastelu tuo näytelmiin mukanaan tarkkanäköisemmän huumorin. Ei näytelmissä  tarvitse tapahtua jatkuvasti jotakin hassua. Banaaninkuoriliukastelu ei ole oikein koskaan minuun vedonnut. Ja  vaikkei Suomen paras näyttelijä saakkaan missään vaiheessa näytelmää kakkua naamalleen, niin jotenkin siihen tyylilajiin tämän näytelmän kuitenkin kategorioisin. Ehkä Meren  näytelmästä on löydettävissä myös teemoja, esimerkiksi teatterimaailman kritiikkiä, mutta jotenkin en jaksanut niitä edes pohtia.

Suomi vastaan Ruotsi

978_951_23_5258_6Halusin lukea nuorisokirjan, ja tietenkin mielellään hyvän sellaisen. Piipahdin melko yllättäen kirjastoon, joten en varsinaisesti ollut googletellut itselleni mitään suosituksia uusista ja hyvistä nuorisokirjoista. SItä paitsi viime kesänä yritin hakea netistä tietoa mahdollisesti tasokkaista nuorisokirjoista ja totesin, ettei oikein mikään haku tuottanut kovin kiinnostavia tuloksia. Tai omalla tavallaan  kyllä – luin silloin netistä löytämieni suositusten perusteella tuon Poika raidallisessa pyjamassa sekä Vilja-Tuulia Huotarisen ”Valoa valoa valoa”. Molemmat olivat ihan mielenkiintoisia, mutta eivät kyllä lainkaan perinteisiä genren edustajia.

Niinpä kävelin ennakkoluulottomasti  kirjaston hyllyn luokse, selailin useita kirjoja ja valitsin lopulta hyllystä  kaksi  kappaletta nopeasti syntyneen vaikutelman perusteella. Toinen oli ruotsalaisen Johanna Thydellin kirjoittama ”101 syytä” ja toinen kotimainen Maria Aution romaani ”Ajatustenlukija”.  Molemmat kirjat kertovat rikkinäisten perheiden teini-ikäisistä tytöistä.

Täytyy kyllä sanoa, että Ruotsi vei kyllä voiton tässä vertailussa. Kirkkaasti. Maria Aution Ajatustenlukija on ihan hyvä kirja, jonka kieli on sujuvaa ja selkeää, mutta kaiken kaikkiaan tunnelma ja kokemus jäi kovin kalpeaksi. Todella vakavasta aiheestaan huolimatta kirja ei herättänyt juurikaan tunteita ja tapahtumat tuntuivat jotenkin muovisilta. Tämä synnytti ainakin minussa melkoisen ristiriitaisen olon. Päähenkilölle Iidalle tuntuu tapahtuvan toinen toistaan ikävämpiä asioita, mutta ne esitellään jotenkin niin ulkokohtaisesti että samaistuminen ei onnistu. Tahtoa seistä ja taistella päähenkilön rinnalla ei synny – eikä kirjan repäisevä loppu saa niin ikään repäistyä lukijaa mukaansa riemuun.

1226512_2.jpgxSen sijaan Johanna Thydellin ”101 syytä” oli erittäin positiivinen kokemus. Kirjan kieli on kaunista ja älykästä – se ei aliarvioi lukijaansa eikä sitä ole keinotekoisesti ja turhaan yksinkertaistettu, joka tuntuu olevan melko tavanomaista nuorisokirjoissa. Tarina on myöskin hyvä ja päähenkilön, Puckin,  ajatukset ja tuntemukset ovat hyvin uskottavia.Puckin puolesta jännittää, iloitsee ja inhoaa, ja lukijana toivoo kaikkensa, että tarinassa käy hyvin. Puck todellakin voittaa sympatian puolelleen. Lisäksi tässä kirjassa on lämpöä; Puckin elämässä on myös hyviä asioita, eikä kaikki ei ole vain loputtoman synkkää tapahtumien sarjaa. Hyvät asiat korostavat ja antavat perspektiivin ikävämmille asioille. Kyllä toivoa pitää olla. Silloin on helpompi hengittää ja silloin, on tunteillekin enemmän tilaa.

Bertolt Brecht, Setšuanin hyvä ihminen

Brechtin mielenkiintoinen näytelmä sijoituu Kiinaan, Setšuanin  pääkaupunkiin, jossa kansa elää köyhyydessä. Kaupunkiin saapuu kolme Jumalaa, jotka etsivät hyviä ihmisiä. Ja jos maailmasta löytyy tarpeeksi hyviä ihmisiä, on maailma riittävän arvokas säilytettäväksi. Jumalat ovat jo ennen Setšuaniin saapumistaan kiertäneet maakuntia ja saaneet pettymyksekseen havaita tehtävän olevan vaikeampi kuin olivat ensin odottaneet. Jumalia pelkääviä ja arvostavia ihmisiä, jotka ovat omistaneet elämänsä hyvän tekemiselle ei tahdo löytyä periksiantamattomasta  ponnistelusta huolimatta.

Lopulta kaupungista kuitenkin löytyy yksi potentiaalinen ehdokas, katutyttö Šen Te, joka majoittaa Jumalat vaatimattomaan asuntoonsa, kun heidät on jo usealta ovelta käännytetty. Jumalat päättävät poiketa  periaatteistaan ja antavat tytölle kannustimeksi rahaa. Rahoillaan tyttö ostaa tupakkakaupan. Kauppa on kuitenkin pian vararikon partaalla, kun tyttö haluaa auttaa kaikkia korttelinsa köyhiä ihmisiä, ja hän alkaa jakaa ilmaista ruokaa nälkäisille  ja ottaa kodittomia kattonsa alle elätettäviksi.

Jumalien usko Šen Ten hyvyyteen myös ajoittain horjuu, ja huolimatta  tämän äärimmilleen viedystä epäitsekkyydestä, Jumalat  pitävät tytön ponnisteluja  riittämättöminä ja pinnallisina. Jumalat ovat ankaria vaatimuksissaan eivätkä suvaitse minkäänlaista horjumista.Kuitenkin,  mitä pidemmälle tarina etenee, mitä kauemmin Jumalat viettävät maan päällä ja mitä enemmän pettymyksiä he niittävät, sitä varmemmin alkaa Jumalien puritaanisuus karista. Jos maailman haluaa säilyvän, täytyy asioita alkaa katsoa sormien läpi, myös Jumalien.

Näytelmä on nerokas! Se on hauska, mutta samalla se ruotii ankarasti maailman raadollisuutta. Onko kolikolla aina kaksi puolta? Onko toisen hyvä  jonkun toisen paha? Ja jos pahat teot vasta mahdollistavat hyvät, ja Jumalatkin alkavat paineen musertamina hyväksyä tämän, eikö se ole todiste tämän maailman onnettomasta tilasta?

Jos mielit tutustua Brechtiin, luulen, että tämä on teos josta kuuluu aloittaa.

Helen Fielding, Bridget Jones – Mad about The Boy

 

9789511274209-165x250Kustantaja: Otava

Sivuja 441

Julkaisuvuosi: 2013

Suomentaja: Annika Eräpuro

Oi, ihana Bridget! Tuhannet ja nöyrimmät kiitokset Helen Fielding, että kirjoitit vielä tämän kolmannen jatko-osan, joka ei lainkaan kalpene aiempien osien rinnalla.  Kuinka ihanaa oli näiden kaikkien vuosien jälkeen palata Bridgetin elämään. Kuin olisi tavannut vanhan, aikaa sitten kadotetun ystävän.

Voin lämpöisesti suositella kirjaa kaikille Jones -faneille. Kirja ei petä. Brirdet on edelleen sama sympaattinen ja sanavalmis hupsu, joka yrittää pysyä kyydissä elämän vuoristoradassa. Tällä kertaa vaunussa on mukana myös Bridgetin kaksi lasta.

On hauskaa, että Bridget on vanhentunut lukijoidensa mukana. Lapset tuovat hurmaavan lisänsä tarinaan, ja he ovat todella aitoja ja (varmasti kaikille äideille) tunnistettavia  henkilöhahmoja. Henkistä kasvua ei päähenkilössä ole juurikaan tapahtunut, mutta en sitä odottanutkaan. Huumorissa ollaan jopa menty askel irvokkaampaan suuntaan, mutta syytän tästä lapsia (en Bridgetiä). Eipä pieruhuumori ole minullekaan kahden lapsen äitinä enää kovin kaukainen asia, vaikken siihen aktiivisesti ketään kannustakaan.

Kirja hersytti monet äänekkäät naurut mutta irroitti myös kyyneleitä. Marc Darcyn poismenoa ja siihen liittyvää surua käsitellään kauniisti ja taitavasti.

”Kyllähän sinä teit matikanläksysi, Billy. Muistatko – ne yhtälöt? Me teimme ne yhdessä, kun tulit kotiin koulusta perjantaina.”
”Mutta oli vielä toinenkin tehtävä. Katso Kootee.”
Voi ei, ei käsitöitä. Billy on viimeiset kuusi viikkoa näpertänyt huovanpalasista pientä hiirtä, ja nyt hänelle on annettu ”lomakkeita”, joissa kysytään mystisiä käsitteellisiä kysymyksiä. Katsoin uusinta: Mitä haluat saavuttaa tekemällä hiiren?
Billy ja minä katsoimme toisiimme epätoivoisina. Miten laajasti kysymys oli tarkoitus ymmärtää, siis filosofisessa mielessä? Ojensin Billylle lyijykynän. Hän istui keittiön pöydän ääreen kirjoittamaan ja ojensi sitten paperin minulle:
Haluan saavuttaa hiiren.
”Hyvä”, sanoin. ”Oikein hyvä. Vienkö nyt sinut takaisin nukkumaan?”

Uudesta Fieldingistä ovat bloganneet mm Karoliina jaTaika 

Tiina Raevaara, Laukaisu

image.phpKirjailija: Tiina Raevaara
Kustantaja: Paasilinna
Sivumäärä: 120
Julkaisuvuosi: 2014

Olisin varmaan voinut valita lomalleni hiukan kevyempääkin luettavaa. Laukaisu kertoo perhesurmista. Se on karmaiseva.

Kirjassa käydään luettelon omaisesti läpi Suomessa tapahtuneita perhesurmia ja kuvataan yhden perheen kohtalokkaan päivän tapahtumat.

Tarina kerrotaan ulkopuolisen silmin. Kirjan kertoja on päähenkilön, Pauliinan, vanha lapsuuden ystävä, joka törmää Pauliinaan sattumalta tuona dramaattisena päivänä. Nämä ihmiset eivät ole pitäneet yhteyttä viiteentoista vuoteen, ja itse  tarinassa he viettävät yhdessä vain hetkisen. Kohtaavat, juovat kupposet kavia ja jatkavat omille teilleen.  Kertoja on myöhemmin ottanut päivän tapahtumista selvää ja haluaa kertoa Pauliinan tarinan maailmalle, meille, lukijoille.  JA verrata sitä muihin Suomessa tehtyihin perhesurmiin.

Läpi kirjan kertoja pohtii erilaisia syitä perhesurmien syntyyn. Ja pohtiessaan tuntuu arvostelevan kaikkea mahdollista. Hän näkee kodin epäjärjestyksen ja köyhyyden liittyvän perhesurmiin. Seuraavassa kappaleessa vauraus ja hienot puitteet nähdään liittyvän näihin. Toisessa kohdassa aloitekyvyttömyys nähdään mahdollisena syynä, toisessa taas liikaa kiirettä ja tekemistä syytetään asiasta. Kaiken yllä leijuu kertojan kysymys, miksi te ihmiset elätte näin? Miksi te valitsette elää näin?  Taustasyitä valintoihin ei pohdita, tai tuntuu ettei  halutakaan pohtia.

Kupsenkyläläisen äidinkin tekoa on mietitty ja selitetty. Psykiatrien mukaan äitien tekemien murhien taustana on usein altruistisia motiiveja, syvä depsessio tai psyykkinen sairaus. Hienoja termejä kaikki. Niistäkö siis Sarin, Katin ja Tomminkin äiti kärsi? Sairastui ulkomaalaisperäisiin sanoihin?

Ehkä kirjassa ei ole  haluttukaan pohtia yhteiskunnan mahdollisuuksia ehkäistä näitä tapahtumia. Ne nähdään osana ihmisyyttä.

Netin juoruämmät, rääpijöiksi minä heitä kutsun, eivät kuitenkaan ymmärrä ilmiön syvyyttä. Se on nimittäin sisäänrakennettu kulttuuriimme. Meitä ei olisi ilman lapsenmurhia, perhesurmia ja niiden aikomuksia. Miettikääpä Jeesusta ja Isä-Jumalaa. Tai Abrahamia ja Iisakia. Muslimeilla on oma vastaava tarinansa: profeetta Ibrahimin oli määrä surmata poikansa Ismael. 

Miteb Abraham ja Ibraham eroavat amerikkalaisesta Andrea Yatesista, joka luuli Saatanan puhuvan hänelle ja käskevän surmata perhee viisi lasta?

Entä koko länsimainen perintömme, niin kutsuttu sivistyksemme? Silkkaa verenvuodatusta. Kaikkien antiikin jumalien kantaisä, Uranos, sulki lapsensa vaimonsa Gaian kohtuun eikä päästänyt heitä pois. Hänen poikansa Kronos kuohitsi isänsä ja myöhemmin nielaisi lapsensa, vain Zeus jäi jäljelle. Zeus saattoi titaani Metisin raskaaksi ja söi hänet. Mikä väkivallan kulttuuri!  — Tällainen on sivistyksen taakka. Pidättekö te itseänne sivistyneinä?

Kirja ei ole juurikaan analyyttinen vaan on jollakin tapaa ihmisten valintoja syyllistävä. Siis niitä valintoja, joita tehdään vuosien mittaan, ja jotka lopulta  johtavat siihen järkyttävään hetkeen, jossa ei enää nähdä mitään järkevää ulospääsyä elämäntilanteesta.  Kertoja kysyy: Miksi te ihmiset elätte niin? Miksi te ette elä toisella tavalla? Miksi teette kaikesta niin vaikeaa? Ottakaa rennommin! Siksi kirja on niin lohduton.  Haluaisin ajatella, että valinnoille on taustasyitä. Joita voitaisiin yrittää ymmärtää ja sitä kautta ehkäistä. Että olisi joku kaava, joka voitaisiin tunnistaa.

En siis voi sanoa pitäneeni kirjasta. Mutta se on tietenkin vain minun kapea kokemukseni.  Koska en selvästikään  ymmärtänyt kirjaa. Enkä ymmärrä motiivia sen kirjoittamiseen. Mitä sillä halutaan sanoa?  Vai oliko tarkoituksenakin herättää tällaisia ajatuksia? Ehkä nostaa tapetille aivan eri asia; ihmisten tarve tirkistellä ja kauhistella asiaoita, ihmisten sensaation jano. Onko motiivina kirjalle  oikeastaan pohdiskella tätä ilmiötä? Ärsyttää lukijaa, nauraa suoraan lukijalle : ”ostitpas kirjan – halusit lukea nämä kauheudet! Suorastaan janosit niitä!  Kyllä draama ja sensaatiot aina myyvät. Se on nähty. Ihminen vaan on sellainen.”

Lukekaa mieluummin muiden arvosteluja tästä kirjasta, koska selvästikin kirja on tehnyt ison vaikutuksen arvostelijoihin ja moniin lukijoihin. Kirja on varmasti siis lukemisen arvoinen. Nähtävästi itselleni kokemus oli  vain aivan liian ahdistava, jotta voisin omalta osaltani sitä suositella. Mutta aInakin Järjellä ja tunteella – blogissa on hienosti kirjoitettu kirjasta.

Paulo Coelho, Veronika päättää kuolla

HEIKO_Veronika_pätul_6289Veronikalla on elämässään kaikki näennäisesti järjestyksessä. Ja silti hän päättää kuolla.  Veronikalle  elämä tuntuu merkityksetömältä ja valmiiksi kirjoitetulta. Päivät toistuvat samanlaisina ja koko elämä tuntuu tyhjyydessään suorittamiselta.  Tulevat tunnit, päivät ja vuodet näkyvät tulevaisuudessa yllätyksetöminä ja siksi tarpeettomina. Ei ole mitään, minkä puolesta taistella. Mikään ei vaikuta tarpeeksi arvokkaalta säilytettäväksi. Ja siksi Veronika ottaa purkillisen unilääkkeitä.

Veronika ei kuole vaan herää mielisairaalassa. Hänen sydämensä on kuitenkin vaurioitunut ja hänelle annetaan vain muutamia päiviä elinaikaa. Näiden päivien aikana Veronika tutustuu sairaalan muihin potilaisiin ja alkaa näiden ihmisten tarinoiden kautta nähdä elämän arvokkuuden ja syyt omaan kurjuuteensa. Kaikkia potilaita tuntuu yhdistävän sama asia. KAikki kokevat, etteivät ole pystyneet vaikuttamaan omaan elämäänsä riittävästi ja ovat siksi ajautuneet umpikujaan. Veronika löytää elämän halunsa uudelleen ja hänen traaginen tilanteensa herättelee myös muista potilaita tarkastelemaan omaa tilannettaan tarkemmin. Jos ei ole mitään menetettävää, voi olla niin hullu kuin haluaa ja tehdä vapaammin ratkaisuja.

Tärkein sanoma kirjassa on ehkä se, että ihminen voi kuolla myös henkisesti eikä vain fyysisesti.  Ja että onnellisuutemme syntyy tietoisista valinnoista elämän ja tämän kuoleman välillä. Ihmisen on pyrittävä tuntemaan itsensä, kuunneltava omaa sisäistä ääntään ja  uskallettava tehdä omat ratkaisunsa ympäristön asettamista paineista huolimatta. On elettävä jokainen päivä uskaltaen, elämää syleillen ja arvostaen – niin kuin se olisi viimeisemme.

Kirjan käsittelemä aihe on minulle sinänsä tärkeä, että näytelmä, jota tällä hetkellä kirjoitan käsittelee hiukan näitä samoja aiheita. Joskin hyvin eri formaatissa ja ympäristössä… Aihe on minusta siis luonnollisesti hyvä. Ja tärkeä. Onnettomuutta voi olla niin monenlaista ja vauraus on tuonut  hyvinvointiyhteiskuntaamme mukanaan erilaista pahoinvointia ja toisenlaista eloonjäämiskamppailua. En kuitenkaan voi sanoa pitäneeni kirjasta juurikaan. Paulo Coelho on aina kirjoituksissaan niin paatoksellinen ja toistaa asiaansa niin tolkuttomasti, ettei lukijalle itselleen jää mitään pohdittavaa tai keksittävää. Kaikki ajatukset tarjotaan naurettavan valmiiksi pureskeltuina. Aivan kun saisi käteensä pinon aforismikortteja. Coelho puhuu aina ihmisen oman henkisen kasvun tärkeydestä. No antaisi sitten mahdollisuuden pohdiskeluun ,joka voisi johtaa jonkinlaiseen omaan oivallukseen. Tämänkin Coelhon jälkeen palaan jälleen siihen, että Alkemisti on todennäköisesti  kirjailijan ainoa kirja, jota voin lämpimästi suositella eteenpäin.

1374825_3590264411241_1363471625_n

Kuva Kari Visala

Tuomas Kyrö, Liitto

resize-2Tuomas Kyrö, Liitto 2005

Kustantaja: Wsoy

Sivuja: 390

Kuunteletteko äänikirjoja? Minä kuuntelen ja nautin niistä suunnattomasti. Kuunteleminen luo erilaisen tunnelman kuin lukeminen. Se jotenkin rauhoittaa, ja kaikki tolkuton häslääminen pysähtyy hetkeksi. Maailma ympärillä on hiljainen, ja kuulokkeet päässä kävellessä  tuntuu kuin olisi kaikelta suojassa. Niin kuin sukeltaisi veden alle, tai ryömisi lumiluolaan.

Tutustuin äänikirjojen maailmaan useita vuosia sitten, kun kuljin pitkää työmatkaa yksinäni autolla. Kun työpaikka löytyi lähempää, unohtuivat äänikirjat. Olen kuitenkin kaivannut kuuntelemista. Jostain syystä mieleeni ei ole aiemmin juolahtanut, että  kirjoja voisi kuunnella muutenkin, kuin autossa, työmatkalla. Joululomalla latasin vihdoin puhelimeeni Elisan kirjasovelluksen ja ostin kaupasta ensimmäisen äänikirjan puhelimeeni, Tuomas Kyrön Liiton. Kinkun sulatus sujui kuin itsestään pitkillä kävelylenkeillä kuulokkeet päässä. Nyt voin palata lomaltani töihin solakkana ja yhtä kirjaa sivistyneempänä. Kerrassaan mainiota!

Ja mainiota oli myöskin, että Tuomas Kyrön Liitto oli tarjouksessa. Muuten en siihen olisi tarttunut. Minulla on ollut kummallinen ennakkoluuloisuus herran kirjoja kohtaan, perustuen radiosta kuulemiini pätkiin Mielensäpahoittajasta. Mitään en  ole aiemmin Kyröltä lukenut ja sikäli ennakkoluuloni on täysin oikeuttamaton ja tarpeeton. Mutta hyvänen aika sentään kun tämä oli hyvä kirja!

Liitto kertoo sota-ajan Suomesta ja sijoituu vuosiin 1938 – 1958, mutta se ei kuvaa rintaman tapahtumia.  Sen sijaan se  kertoo kotiin jääneistä ja heidän erilaisesta henkiinjäämistaistelustaan. Näille ihmisille sota on yksityinen. Rintamalinjat, sotastrategiat ja -tavoitteet ovat kovin kaukausia asioita. Oleellista on, mistä saadaan perunat päivän soppaan ja miten selvitään kireistä pakkasöistä kylmässä talossa. Miten hoidetaan yksin lapsi, dementoitunut anoppi ja kokonainen maatila elikkoineen ja peltoineen? Miten säilytetään järki ja terveys, miten unelmille käy? Kun kaukaisuudessa maat solmivat liittoja sodan ratkaisemiseksi, nämä ihmiset solmivat erilaisia liittoja keskenään autaakseen toisiaan, pysyäkseen hengissä.

Kyrön teksti on taidokkaasti kaunista ja elävää.  Henkilöhahmot ovat aitoja  ja niiden kerroksellisuuden vuoksi hyvin uskottavia. Kyrö kuvailee tarkkanäköisesti ihmisten luonteenlaatuja, avioliittoa ja ihmisten välistä kanssakäymistä ymmärryksineen ja väärinymmärryksineen. Aihe on  vakava, mutta syvällä Kyrön hahmoissa piilee toivo aina vaikeimmillakin hetkillä, ja se välittyy lukijalle jatkuvasti tekstin takaa. Tämä antaa kirjaan kepeämmän poljennon kuin aihe antaa odottaa. Ja  teksti etenee kuin siivillä. Kertakaikkisen mestarillista tekstiä. Tätä voi vain nöyryydellä ihailla.

Anton Tšehov, Lokki

Näytelmä on lyhyt, alle sata sivua, mutta minulla meni sen lukemiseen useita päiviä. Teksti on niin kaunista, niin täynnä merkityksiä ja ajatuksia, että se ansaitsee pohdiskelevan lukutahdin. Lokki on todella surumielinen ja viipyilevä teos, joka jättää lukijansa ajattelemaan. Henkilöt ovat monikerroksisia ja aitoja ja ne tarjoavat mahdollisuuden itsetutkiskeluun, maailman tarkasteluun.

401813_3106434755802_2145247574_n

Näytelmä sijoituu Venäjän maaseudulle, jossa joukko ihmisiä viettää kesäpäiviä huvilalla. Tarinaa kuljettaa dialogi, joka esittelee ihmisten  toiveita, pelkoja, mahdollisuuksia ja valintoja.  Tapahtumia tai vauhdikkaita juonenkäänteitä ei juurikaan ole. Tunnelma on seisahtunut, jännitteinen ja odottava.  Henkilöt vellovat pinnallisissa ongelmissaan ja kuluttavat aikaansa päämäärättömästi. He rakastuvat vääriin ihmisiin, riutuvat yksipuolisessa rakkaudessaan ja pelossaan toteuttaa unelmiaan. Ne jotka ovat saavuttaneet jotain, vahtivat tonttiaan ja sokeutuvat siitä kykenemättä todelliseen lähimmäisenrakkauteen. Suojelevat pinnallista elämäänsä.

Hahmoja on  kolmetoista. On unelmien ja haaveiden voimalla elävät nuorukaiset; kirjailijan uraa aloitteleva Konstantin Gavrilovitš Treplev, näyttelijätären urasta haaveileva Nina Mihailovna Zaretšnaja sekä tilanhoitajan tytär Maša. Nuorten haaveita peilataan uransa huipulla liihottaviin keski-ikäisiin näyttelijätär Irina Nikolajevna Arkadinaan ja kirjailija Boris Aleksejevitš Trigoriin. Muun seurapiirin muodostavat Arkadinan veli, tilanhoitaja vaimoineen, lääkäri sekä opettaja, ja lisäksi taustalla vilahtelee palvelusväkeä.

998564_3308607730000_2054053068_n

Näytelmässä nuori kirjailija ja aloitteleva näyttelijätär kohtaavat vastustusta ennen kuin heidän uransa  on  edes alkanut. Heidän haaveitaan halveksitaan eikä niitä oteta vakavasti, ja nuorilla vaikuttaa olevan  vahva tarve näyttää epäilijöiden ajatukset virheellisiksi.  He toteuttavat unelmansa, ainakin teorian tasolla, ja kuitenkin löytävät itsensä entistä onnettomanpina elämiensä keskeltä. Lopulta  mieleeni jääkin kysymys, mikä on haaveiden lopullinen motiivi. Ovatko nämä todellisia unelmia vai kiihkeää hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisen kaipuuta? Ovatko haaveetkin vain lumetta, elämän suurta näytelmää? Tunteeko ihminen edes itseään?

Sorinin tilanhoitajan tytär, Maša, eroaa muista näytelmän nuorukaisista. Hän  pyrkii suhtautumaan elämään realistisesti ja tekemään järkiratkaisuja elämässään turhan unelmoinnin sijaan. Niinpä hän nai Semjon Semjonovitš Medvedenkon, Mašaan rakastuneen, mutta valjun opettajan. Näytelmän lopussa Mašan elämä on asettunut odotettuihin uomiinsa, perheen perustamiseen, lapsen hoitoon ja arkisiin askareihinsa. Mutta yhtä surullinen on hänenkin tarinansa  päätepiste kuin muidenkin näytelmän hahmojen. Maša ei ole päässyt syvimmistä toiveistaan ja rakkaudestaan Konstantin Gavrilovitš Trepleviä kohtaan. Saavutettu tasainen ja ennalta-arvattava elämä sekä tylsä aviomies ovat katkeroittaneet Mašan ilkeyksiä latelevaksi nalkuttavaksi vaimoksi. Kuinka surullista on seurata miten hän ostaa itselleen pieniä paloja onnea (tai unohdusta) lähettämällä miehensä lasta hoitamaan ja jäämällä itse pelaamaan korttia ystäviensä kanssa. Samalla hukuttaen murheensa pulloon.

Pääseekö ihminen ikinä ajatuksistaan? Voiko ihminen hallita elämäänsä? Kieltää itsensä, muuttaa haaveitaan? Vai onko parempi tavoitella haaveitaan, vaikka haaveena olisi saada kuu taivaalta?

Anton Tšehov hymyilee katkerasti sivistyneistön ja aristokraattien ongelmille. Nämä ihmiset ovat kaukana eloonjäämiskamppailusta. Elämä on vaurasta ja avoinna mahdollisuuksia, mutta kukaan ei ole onnellinen. Kuitenkin ongelmat ovat todellisia ja surut voimakkaita kokijoilleen. Ei ihminen voi mitään luonnolleen. Se sopeutuu aina kaikkeen, myös hyvinvointiin. Ja koska on ajattelija, se tuo maailmaan (myös vauraaseenkin) ajatuksensa ja dilemmansa. Ehkä ihminen pyrkii stabiiliuteen, mutta lopultakin nauttii enemmän matkasta. Silloin kai tärkeintä on, että on haaveita, joita kohti pyrkiä. Aina ja tarvittaessa uusia.

1477539_3731451580832_5835876_n

 

Kuvat Kari Visala

Maarit Verronen, Varjonainen

resize-1

 

Maarit Verronen 2013

Kustantaja: Tammi

Sivuja 219

 

Tämäpä oli erikoinen kirja! Yleensä arvostan kirjoissa eniten syviä ja kerroksellisia henkilöhahmoja sekä kielellisesti taitavaa kerrontaa, enkä välttämättä ensimmäisenä juonta. Tämä on täysin päinvastainen romaani. Maarit Verrosen kieli on lyhytlauseista ja korutonta koivuklapiproosaa. Henkilöhahmoja ei juurikaan syvennetä, vaan kaikki hahmot esitellään lukijalle hyvin yksioikoisesti ja kylmän ulkokohtaisesti tarkkaillen. AIvan kuin ihmiset olisivat esineitä. Hahmoja syventävää dialogia ei ole juuri nimeksikään. Myös päähenkilö Ainon ajatukset sisältävät lähinnä tarkkaavaisia huomioita ympäristöstä ja ihmisistä, ja näiden huomioiden ainoa päämäärä on auttaa Ainoa selviytymään vaikeasta tilanteesta seuraavaan. Mutta tämä on hyvä romaani. Tarina etenee kuin juna ja tapahtumat seuraavat toisiaan hengästyttävällä tahdilla.

Verronen kertoo tarinan kolmekymppisestä naisesta, joka saapuu Venäjän syrjäseuduilta Viron kautta Suomeen. Hänen ainoa tavoitteensa on paeta menneisyyttä ja aloittaa uusi, yltäkylläisempi ja vapaampi elämä hyvinvointiyhteiskunnassa. Juoni on täynnä toimintaa, jonka avulla Aino selviytyy aina uudesta vastaan tulevasta ongelmasta askeleen lähemmäksi tavoitettaan. Keinoja ei kaihdeta. Aino huijaa, valehtelee, varastaa, ja selviytyy. Hän varastaa identiteetin, vaihtaa henkilöllisyytensä ja uusii nimensä. Kaikki Ainon kohtaamat ihmiset ovat hänelle vain hyväksikäytettäviä mahdollisuuksia eikä hän sääli ketään. Tällä ihmisellä ei ole empatiaa eikä hän jää pahemmin pohtimaan tekojaan. Kylmäsydämisyys on viety niin äärimmilleen, ettei Aino suhtaudu edes omiin haaveisiinsa ja tavoitteisiinsa kiihkeästi vaan tarpoo eteenpäin lähes robottimaisesti. Uusi kohdattava asia voi olla mahdollisuus tai vastus. Vastus on haaste. Ja haasteen voittaminen on uusi mahdollisuus.

Kirja on kiinnostava ja herättää paljon ajatuksia moraalista ja  arvoista henkiinjäämistaistelun ollessa kyseessä. Sen sijaan suuria  tunnemyrskyjä se ei aiheuta. Todennäköisesti siksi, että tarina ei samaista tai kiinnitä lukijaa kehenkään hahmoon. Kaikki on niin kliinistä, maailma kuin tutkimuslaboratorion lasin takan. Ja siksi niin nerokasta ja äärimmäisen taitavasti kirjoitettua. Eiköhän tarkoituksenakin ole näyttää maailma Ainon silmin.