Bertolt Brecht, Setšuanin hyvä ihminen

Brechtin mielenkiintoinen näytelmä sijoituu Kiinaan, Setšuanin  pääkaupunkiin, jossa kansa elää köyhyydessä. Kaupunkiin saapuu kolme Jumalaa, jotka etsivät hyviä ihmisiä. Ja jos maailmasta löytyy tarpeeksi hyviä ihmisiä, on maailma riittävän arvokas säilytettäväksi. Jumalat ovat jo ennen Setšuaniin saapumistaan kiertäneet maakuntia ja saaneet pettymyksekseen havaita tehtävän olevan vaikeampi kuin olivat ensin odottaneet. Jumalia pelkääviä ja arvostavia ihmisiä, jotka ovat omistaneet elämänsä hyvän tekemiselle ei tahdo löytyä periksiantamattomasta  ponnistelusta huolimatta.

Lopulta kaupungista kuitenkin löytyy yksi potentiaalinen ehdokas, katutyttö Šen Te, joka majoittaa Jumalat vaatimattomaan asuntoonsa, kun heidät on jo usealta ovelta käännytetty. Jumalat päättävät poiketa  periaatteistaan ja antavat tytölle kannustimeksi rahaa. Rahoillaan tyttö ostaa tupakkakaupan. Kauppa on kuitenkin pian vararikon partaalla, kun tyttö haluaa auttaa kaikkia korttelinsa köyhiä ihmisiä, ja hän alkaa jakaa ilmaista ruokaa nälkäisille  ja ottaa kodittomia kattonsa alle elätettäviksi.

Jumalien usko Šen Ten hyvyyteen myös ajoittain horjuu, ja huolimatta  tämän äärimmilleen viedystä epäitsekkyydestä, Jumalat  pitävät tytön ponnisteluja  riittämättöminä ja pinnallisina. Jumalat ovat ankaria vaatimuksissaan eivätkä suvaitse minkäänlaista horjumista.Kuitenkin,  mitä pidemmälle tarina etenee, mitä kauemmin Jumalat viettävät maan päällä ja mitä enemmän pettymyksiä he niittävät, sitä varmemmin alkaa Jumalien puritaanisuus karista. Jos maailman haluaa säilyvän, täytyy asioita alkaa katsoa sormien läpi, myös Jumalien.

Näytelmä on nerokas! Se on hauska, mutta samalla se ruotii ankarasti maailman raadollisuutta. Onko kolikolla aina kaksi puolta? Onko toisen hyvä  jonkun toisen paha? Ja jos pahat teot vasta mahdollistavat hyvät, ja Jumalatkin alkavat paineen musertamina hyväksyä tämän, eikö se ole todiste tämän maailman onnettomasta tilasta?

Jos mielit tutustua Brechtiin, luulen, että tämä on teos josta kuuluu aloittaa.

Helen Fielding, Bridget Jones – Mad about The Boy

 

9789511274209-165x250Kustantaja: Otava

Sivuja 441

Julkaisuvuosi: 2013

Suomentaja: Annika Eräpuro

Oi, ihana Bridget! Tuhannet ja nöyrimmät kiitokset Helen Fielding, että kirjoitit vielä tämän kolmannen jatko-osan, joka ei lainkaan kalpene aiempien osien rinnalla.  Kuinka ihanaa oli näiden kaikkien vuosien jälkeen palata Bridgetin elämään. Kuin olisi tavannut vanhan, aikaa sitten kadotetun ystävän.

Voin lämpöisesti suositella kirjaa kaikille Jones -faneille. Kirja ei petä. Brirdet on edelleen sama sympaattinen ja sanavalmis hupsu, joka yrittää pysyä kyydissä elämän vuoristoradassa. Tällä kertaa vaunussa on mukana myös Bridgetin kaksi lasta.

On hauskaa, että Bridget on vanhentunut lukijoidensa mukana. Lapset tuovat hurmaavan lisänsä tarinaan, ja he ovat todella aitoja ja (varmasti kaikille äideille) tunnistettavia  henkilöhahmoja. Henkistä kasvua ei päähenkilössä ole juurikaan tapahtunut, mutta en sitä odottanutkaan. Huumorissa ollaan jopa menty askel irvokkaampaan suuntaan, mutta syytän tästä lapsia (en Bridgetiä). Eipä pieruhuumori ole minullekaan kahden lapsen äitinä enää kovin kaukainen asia, vaikken siihen aktiivisesti ketään kannustakaan.

Kirja hersytti monet äänekkäät naurut mutta irroitti myös kyyneleitä. Marc Darcyn poismenoa ja siihen liittyvää surua käsitellään kauniisti ja taitavasti.

”Kyllähän sinä teit matikanläksysi, Billy. Muistatko – ne yhtälöt? Me teimme ne yhdessä, kun tulit kotiin koulusta perjantaina.”
”Mutta oli vielä toinenkin tehtävä. Katso Kootee.”
Voi ei, ei käsitöitä. Billy on viimeiset kuusi viikkoa näpertänyt huovanpalasista pientä hiirtä, ja nyt hänelle on annettu ”lomakkeita”, joissa kysytään mystisiä käsitteellisiä kysymyksiä. Katsoin uusinta: Mitä haluat saavuttaa tekemällä hiiren?
Billy ja minä katsoimme toisiimme epätoivoisina. Miten laajasti kysymys oli tarkoitus ymmärtää, siis filosofisessa mielessä? Ojensin Billylle lyijykynän. Hän istui keittiön pöydän ääreen kirjoittamaan ja ojensi sitten paperin minulle:
Haluan saavuttaa hiiren.
”Hyvä”, sanoin. ”Oikein hyvä. Vienkö nyt sinut takaisin nukkumaan?”

Uudesta Fieldingistä ovat bloganneet mm Karoliina jaTaika 

Paulo Coelho, Veronika päättää kuolla

HEIKO_Veronika_pätul_6289Veronikalla on elämässään kaikki näennäisesti järjestyksessä. Ja silti hän päättää kuolla.  Veronikalle  elämä tuntuu merkityksetömältä ja valmiiksi kirjoitetulta. Päivät toistuvat samanlaisina ja koko elämä tuntuu tyhjyydessään suorittamiselta.  Tulevat tunnit, päivät ja vuodet näkyvät tulevaisuudessa yllätyksetöminä ja siksi tarpeettomina. Ei ole mitään, minkä puolesta taistella. Mikään ei vaikuta tarpeeksi arvokkaalta säilytettäväksi. Ja siksi Veronika ottaa purkillisen unilääkkeitä.

Veronika ei kuole vaan herää mielisairaalassa. Hänen sydämensä on kuitenkin vaurioitunut ja hänelle annetaan vain muutamia päiviä elinaikaa. Näiden päivien aikana Veronika tutustuu sairaalan muihin potilaisiin ja alkaa näiden ihmisten tarinoiden kautta nähdä elämän arvokkuuden ja syyt omaan kurjuuteensa. Kaikkia potilaita tuntuu yhdistävän sama asia. KAikki kokevat, etteivät ole pystyneet vaikuttamaan omaan elämäänsä riittävästi ja ovat siksi ajautuneet umpikujaan. Veronika löytää elämän halunsa uudelleen ja hänen traaginen tilanteensa herättelee myös muista potilaita tarkastelemaan omaa tilannettaan tarkemmin. Jos ei ole mitään menetettävää, voi olla niin hullu kuin haluaa ja tehdä vapaammin ratkaisuja.

Tärkein sanoma kirjassa on ehkä se, että ihminen voi kuolla myös henkisesti eikä vain fyysisesti.  Ja että onnellisuutemme syntyy tietoisista valinnoista elämän ja tämän kuoleman välillä. Ihmisen on pyrittävä tuntemaan itsensä, kuunneltava omaa sisäistä ääntään ja  uskallettava tehdä omat ratkaisunsa ympäristön asettamista paineista huolimatta. On elettävä jokainen päivä uskaltaen, elämää syleillen ja arvostaen – niin kuin se olisi viimeisemme.

Kirjan käsittelemä aihe on minulle sinänsä tärkeä, että näytelmä, jota tällä hetkellä kirjoitan käsittelee hiukan näitä samoja aiheita. Joskin hyvin eri formaatissa ja ympäristössä… Aihe on minusta siis luonnollisesti hyvä. Ja tärkeä. Onnettomuutta voi olla niin monenlaista ja vauraus on tuonut  hyvinvointiyhteiskuntaamme mukanaan erilaista pahoinvointia ja toisenlaista eloonjäämiskamppailua. En kuitenkaan voi sanoa pitäneeni kirjasta juurikaan. Paulo Coelho on aina kirjoituksissaan niin paatoksellinen ja toistaa asiaansa niin tolkuttomasti, ettei lukijalle itselleen jää mitään pohdittavaa tai keksittävää. Kaikki ajatukset tarjotaan naurettavan valmiiksi pureskeltuina. Aivan kun saisi käteensä pinon aforismikortteja. Coelho puhuu aina ihmisen oman henkisen kasvun tärkeydestä. No antaisi sitten mahdollisuuden pohdiskeluun ,joka voisi johtaa jonkinlaiseen omaan oivallukseen. Tämänkin Coelhon jälkeen palaan jälleen siihen, että Alkemisti on todennäköisesti  kirjailijan ainoa kirja, jota voin lämpimästi suositella eteenpäin.

1374825_3590264411241_1363471625_n

Kuva Kari Visala

Anton Tšehov, Lokki

Näytelmä on lyhyt, alle sata sivua, mutta minulla meni sen lukemiseen useita päiviä. Teksti on niin kaunista, niin täynnä merkityksiä ja ajatuksia, että se ansaitsee pohdiskelevan lukutahdin. Lokki on todella surumielinen ja viipyilevä teos, joka jättää lukijansa ajattelemaan. Henkilöt ovat monikerroksisia ja aitoja ja ne tarjoavat mahdollisuuden itsetutkiskeluun, maailman tarkasteluun.

401813_3106434755802_2145247574_n

Näytelmä sijoituu Venäjän maaseudulle, jossa joukko ihmisiä viettää kesäpäiviä huvilalla. Tarinaa kuljettaa dialogi, joka esittelee ihmisten  toiveita, pelkoja, mahdollisuuksia ja valintoja.  Tapahtumia tai vauhdikkaita juonenkäänteitä ei juurikaan ole. Tunnelma on seisahtunut, jännitteinen ja odottava.  Henkilöt vellovat pinnallisissa ongelmissaan ja kuluttavat aikaansa päämäärättömästi. He rakastuvat vääriin ihmisiin, riutuvat yksipuolisessa rakkaudessaan ja pelossaan toteuttaa unelmiaan. Ne jotka ovat saavuttaneet jotain, vahtivat tonttiaan ja sokeutuvat siitä kykenemättä todelliseen lähimmäisenrakkauteen. Suojelevat pinnallista elämäänsä.

Hahmoja on  kolmetoista. On unelmien ja haaveiden voimalla elävät nuorukaiset; kirjailijan uraa aloitteleva Konstantin Gavrilovitš Treplev, näyttelijätären urasta haaveileva Nina Mihailovna Zaretšnaja sekä tilanhoitajan tytär Maša. Nuorten haaveita peilataan uransa huipulla liihottaviin keski-ikäisiin näyttelijätär Irina Nikolajevna Arkadinaan ja kirjailija Boris Aleksejevitš Trigoriin. Muun seurapiirin muodostavat Arkadinan veli, tilanhoitaja vaimoineen, lääkäri sekä opettaja, ja lisäksi taustalla vilahtelee palvelusväkeä.

998564_3308607730000_2054053068_n

Näytelmässä nuori kirjailija ja aloitteleva näyttelijätär kohtaavat vastustusta ennen kuin heidän uransa  on  edes alkanut. Heidän haaveitaan halveksitaan eikä niitä oteta vakavasti, ja nuorilla vaikuttaa olevan  vahva tarve näyttää epäilijöiden ajatukset virheellisiksi.  He toteuttavat unelmansa, ainakin teorian tasolla, ja kuitenkin löytävät itsensä entistä onnettomanpina elämiensä keskeltä. Lopulta  mieleeni jääkin kysymys, mikä on haaveiden lopullinen motiivi. Ovatko nämä todellisia unelmia vai kiihkeää hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisen kaipuuta? Ovatko haaveetkin vain lumetta, elämän suurta näytelmää? Tunteeko ihminen edes itseään?

Sorinin tilanhoitajan tytär, Maša, eroaa muista näytelmän nuorukaisista. Hän  pyrkii suhtautumaan elämään realistisesti ja tekemään järkiratkaisuja elämässään turhan unelmoinnin sijaan. Niinpä hän nai Semjon Semjonovitš Medvedenkon, Mašaan rakastuneen, mutta valjun opettajan. Näytelmän lopussa Mašan elämä on asettunut odotettuihin uomiinsa, perheen perustamiseen, lapsen hoitoon ja arkisiin askareihinsa. Mutta yhtä surullinen on hänenkin tarinansa  päätepiste kuin muidenkin näytelmän hahmojen. Maša ei ole päässyt syvimmistä toiveistaan ja rakkaudestaan Konstantin Gavrilovitš Trepleviä kohtaan. Saavutettu tasainen ja ennalta-arvattava elämä sekä tylsä aviomies ovat katkeroittaneet Mašan ilkeyksiä latelevaksi nalkuttavaksi vaimoksi. Kuinka surullista on seurata miten hän ostaa itselleen pieniä paloja onnea (tai unohdusta) lähettämällä miehensä lasta hoitamaan ja jäämällä itse pelaamaan korttia ystäviensä kanssa. Samalla hukuttaen murheensa pulloon.

Pääseekö ihminen ikinä ajatuksistaan? Voiko ihminen hallita elämäänsä? Kieltää itsensä, muuttaa haaveitaan? Vai onko parempi tavoitella haaveitaan, vaikka haaveena olisi saada kuu taivaalta?

Anton Tšehov hymyilee katkerasti sivistyneistön ja aristokraattien ongelmille. Nämä ihmiset ovat kaukana eloonjäämiskamppailusta. Elämä on vaurasta ja avoinna mahdollisuuksia, mutta kukaan ei ole onnellinen. Kuitenkin ongelmat ovat todellisia ja surut voimakkaita kokijoilleen. Ei ihminen voi mitään luonnolleen. Se sopeutuu aina kaikkeen, myös hyvinvointiin. Ja koska on ajattelija, se tuo maailmaan (myös vauraaseenkin) ajatuksensa ja dilemmansa. Ehkä ihminen pyrkii stabiiliuteen, mutta lopultakin nauttii enemmän matkasta. Silloin kai tärkeintä on, että on haaveita, joita kohti pyrkiä. Aina ja tarvittaessa uusia.

1477539_3731451580832_5835876_n

 

Kuvat Kari Visala

Melanie Gideon, Vaimo 22

vaimo_22_87877Englanninkielinen alkuteos: Wife 22 

Suomentanut: Paula Takio

Kustantaja: Gummerus

sivuja 445

Chick lit kirjojen päähenkilöt ovat yleensä huomattavasti nuorempia, kuin tämän romaanin Alice Puckle, keski-iän kriisissä vellova perheenäiti. Silti tämä kirja kuuluu eittämättä tuohon genreen. Kerronta on kevyttä, nopealukuista, ja vakavaa aihetta käsitellään  melko pinnallisesti. Jos  siis chick lit kirjallisuus kiinnostaa, mutta ei halua lukea shoppailuholismista kärsivästä sinkkunaisesta, tässä voisi olla kirja johon tarttua.

Alice Bucklen elämä on pintapuolisesti järjestyksessä. Hänellä on teini-ikäiset lapset, kunnollinen ja menestynyt aviomies, talo sekä turvattu toimeentulo ilmaisutaidon opettajana. Takana on 20 vuotta onnellista ja tasaista avioelämää ja ympärille on muodostunut luotettava ja laaja ystäväpiiri. Taustalla jäytää kuitenkin epämääräinen tyytymättömyys ja elämänkipinän kaipuu. Avioliitto tuntuu väljähtäneeltä ja urilleen jumiutuneelta. Ajatuksia piinaa vuosien takainen epäonnistuminen aloittelevana näytelmäkirjailijana ja     urakehityksen pysähtyminen. Tässä vellovassa tyytymättömyyden tilassa Alice osallistuu sähköpostin välityksellä tehtävään ”Avioliitto 2000 -luvulla”  -tutkimukseen. Alice saa 90 henkilökohtaista kysymystä, joihin hänen pitää vastata anonyymisti ja rehellisesti.  Alicen avioliiton tarina kaikkine käänteineen paljastuu näissä vastauksissa, hiljalleen, pala palalta. Kysymyksiä lähettää ja vastauksia analysoi tutkija  nro 101. Hiljalleen Alicen ja tutkija nro 101 sähkopostikirjoittelu syvenee ja saa flirttailevan sävyn. Alice paljastaa tutkijalle syvimpiä salaisuuksiaan. Rakastuminen on lähellä. Näiden tapahtumien myötä Alice pureskelee elämäänsä, asennettaan sekä avioliittoaan. Lopulta kaikki kuitenkin kääntyy parhain päin, Alice tulee järkiinsä ja kirja saa chick lit -kirjoille tyypillisen siirappisen lopun.

Vaimo 22 on saavuttanut suuren yleisömenestyksen ja sitä on käännetty useille eri kielille. En kuitenkaan täysin voi ymmärtää sen menestystä. Kirja on jollakin tavalla vaisu. Kaikki tapahtumat lainehtivat eteenpäin samalla innottomuudella kuin Alicen suhtautuminen elämään. Kunnon myrsky puuttuu kokonaan. Kirjassa ei ole kunnon huippuja eikä aallonpohjia. Edes jossain juonenkäänteessä olisi pitänyt repäistä kunnolla. Nyt kaikki jää hyssyttelyn tasolle ja tuntuu, että kirjailuja ei ole uskaltanut ravistella mitään pelätessään mahdollisesti sovinnaisen yleisön reaktiota. Alice melkein tapaa tutkija 101 kasvokkain, Alice melkein joutuu riitoihin parhaan ystävänsä kanssa, tyttärellä ehkä on ongelma (jota ei sitten olekaan) ja poika on ehkä eksyksissä seksuaalisesta suntautumisestaan – mutta kun ei ole… Ilmoille heitellään jos jonkinlaista mahdollista elämää syvempää kysymystä, joihin ei lopulta tarvitsekaan vastata. Kirja on lattea irvikuva ihmisten ongelmista. Lisäksi kirjan lopussa paljastuva ”yllättävä käänne” ei ollut ainakaan minulle mikään yllätys. Jotenkin tuo nokkela käänne ei kuitenkaan vaikuttanut sellaiselta, että se olisi tarkoitettu lukijan keksittäväksi jo alkumetreillä. Tai jos oli, niin hyvä niin.

Mutta. Kaikesta huolimatta. Kirja imaisi kuitenkin mukaansa. Sitä oli helppo lukea, ja oli mukavaa Tapanin päivänä löllyä sohvalla, syödä suklaata ja lukea jotain näin helppotajuista. Harvoin luen tämän pituisen kirjan saman päivän aikana.  Onhan sekin jotain. Ainakin voi uskotella itselleen nopeutuneen lukijana, ja saada hyvän mielen.

Kokonaisuus: 3
Luettavuus: 4,5
Juoni: 2
Puhuttelevuus/ sanoma: 2
Uskottavuus: 3
Milloin ja kenelle: Rannalle ja aivot lepoon

QflG2zQ4sJC4ZMuWflalEzLIXUrrhxgVzEAiH-Y_nb8

Molière, Ihmisvihaaja

Ihmisvihaaja on viiden näytöksen pituinen huvinäytelmä, jossa tapahtuu kovin vähän. Näytelmän päähenkilö, Alceste, vihaa ihmisluontoa sen vilpillisyyden vuoksi. Alceste tuomitsee ihmiset kyseenalaisista motiiveista ja keinoista saavuttaa haluamansa. Hän vihaa liehakointia, imarteluita, kumarteluita, edunpyyntiä, konnuuksia ja koiruuksia. Hän arvostaa rehellisyyttä ja korutonta  suoruutta. Alcesten jakelema suora palaute johtaa häntä vaikeuksiin ja riitoihin ihmisten kanssa. Alcesten tuntema ihmisluonnon ja yhteiskunnan inho ladataan pöytään heti näytelmän alussa Alcesten luonteen alleviivaamiseksi. Loppupuolella näytelmää tämä teema jotenkin haalistuu ja päällimmäiseksi jää epätoivoisen lemmen aiheuttama stressi ja murhe. Viimeisillä sivuilla Alceste ei sen kummemmin kuin muutakaan hahmot latele riitaa haastavia totuuksia vaan hän jopa hieroo sopua lemmittynsä kanssa huolimatta tämän katalasta vilpillisyydestä. Niin ikään ystävä Philinte saa  ihmisvihaajalta osakseen kiitosta puhetaidoistaan, vaikka näytelmän alussa Alceste hänet kiroaakin käytöksensä vuoksi. Saapa nuori kihlaparikin häneltä sydämelliset ja aidot onnentoivotukset osakseen.

En pitänyt näytelmästä juurikaan. Juonen käänteet tuntuvat vaisuilta ja sanan miekka olisi voinut olla terävämpi ja ilkeämpi. Teemat ovat toki ajattomat; ihmisten kaksinaamaisuus, pyrkyryys, oman edun tavoittelu ja vastakaiuton riutava rakkaus. Kaikki nämä asiat ovat ajankohtaisia nyt sekä tulevaisuudessa, ja näytelmä on taipuisa esitettäväksi eri aikakausissa ja ympäristöissä. Epäilemättä se myös naurattaa katsojaansa – jotenkin vain jäin kaipaamaan sitä viimeistä tvistiä, lopullista sydämen sykähdystä.

Elisabeth Gilbert; Tahdonko? Kuinka päädyin naimisiin

Moni tuntee varmastikin Gilbertin bestseller-kirjan ”Omaa tietä etsimässä (Eat, pray, love)”.  Tahdonko? on tuon valtaisan menestyksen kahmineen romaanin jatko-osa.  Tai jatko ja jatko.  Kirjan kannessa lupaillaan, että kirja on romanttinen jatko Eat pray love -kirjan tapahtumille. Tämä on kyllä melkoisen harhaanjohtavasti sanottu. Kirja jatkaa kyllä siitä, mihin edellisessä kirjassa jäätiin, mutta romanttista, tapahtumarikasta taideproosaa on turha odotella. Elisabethin ja Felipen tarinaa sivutaan  kyllä aina välillä, mutta todellisuudessa se antaa vain kehykset kirjan varsinaiselle agendalle. Kirja on paremminkin tietokirja, joka tutkiskelee avioliittoinstituutiota yhteiskunnan ja yksilön näkökannoilta.  Gilbert on tehnyt taustatyönsä ja kirjassa on runsaasti mielenkiintoista faktaa instituution synnystä, historiasta ja kehityksestä sekä avioliiton eroista eri kulttuureista. Naisnäkökulmaa ei (tietenkään) unohdeta .

9789511245179-1-1

Elisabethilla on takana vaikea ja riitaisa avioero, eikä hän ole aikonut enää astua avioliittoon uudelleen. Yhteiskunta asettaa Elisabethin kuitenkin vakavan valinnan eteen, kun Yhdysvaltain maahanmuuttoviranomaiset vaativat avioliittoa voidakseen myöntää Felipelle oleskeluluvan Yhdysvaltoihin. Prosessi on kivinen ja pitkä,  lähes vuoden mittainen. Elisabeth ja Felipe elävät tämän ajan maanpaossa ympäri Aasia matkustellen. Elisabeth etsii epätoivoisesti syytä uskoa avioliittoon voidakseen solmia sellaisen. Hän kahmii tietoa ja avioliittofilosofiaa kirjoista, ihmisiltä ja kohtaamistaan erilaisista kulttureista. JA yrittää ymmärtää. Yrittää jälleen löytää omaa tietään.

Kirja on siis todella faktapitoinen. Minä pidin siitä. Pidin jo Eat pray love -kirjassa sen sisältämistä faktaosioista, joissa käsiteltiin eri maiden historiaa, uskontoja, filosofiaa ja meditointimenetelmiä. Toki nautin myös siitä kaikesta  hömpästä valtavasti (kyllä, myönnän tämän tässä aivan avoimesti – olen Taru ja tykkään myös Chick lit kirjoista). Pidin myös Elibethin omista  näkemyksistä avioliitosta, jotka hän osaa esittää kevyesti ja raikkaasti, hyvällä itseironialla höystettynä. Jonkin verran pohdinnoissa on toistoa, mutta vailla paatoksellisuutta. Niin kuin Gilbert kirjoittaa, hän todellä yritää puhua itseään ympäri tähän sitoumukseen, jossa joutuu luopumaan osasta itsestään. Mutta hän löytää ne asiat, jotka saa luopumiensa tilalle. Ja ymmärtää niiden arvon.

Jokainen pari maailmassa voi ajan mittaan rakentaa pienen, erillisen, kahden ihmisen muodostaman kansakunnan, joilla on oma kulttuurinsa, kielensä ja omat moraalisääntönsä, joista kukaan muu ei tiedä mitään.

Emily Dickinson kirjoitti: ” Kaikista  luomakunnan Sieluista/ olen valinnut – Yhden”. Dickinsonin sanoissa – ajatuksessa, että omista henkilökohtaisista syistään monet valitsevat yhden ihmisen, jota rakastavat ja puolustavat ylitse muiden – tiivistyy tilanne, joka on raivostuttanut perheitä, ystäviä, uskonnolllisia järjestöjä, poliittisia liikkeitä, maahanmuuttoviranomaisia ja sotilasyhteiskuntia kautta historian. Tuo valinta ja intiimi läheisyys raivostuttavat jokaista, joka haluaa hallita toista. Miksi esimerkiksi Amerikassa orjat eivät saaneet solmia laillista avioliittoa? Koska orjien omistajien oli liian vaarallista edes kuvitella, että he voisivat sallia vankinaan pitämiensä henkilöiden kokea sellaista emotionaalista vapautta ja luontaista salaista intiimiyttä, mitä avioliiton puitteissa voi kehittää. Avioliitto edusti eräänlaista sydämen vapautta, eikä orjien sallittu kokea mitään sellaista.

William Shakespeare: Richard III

Valitettavasti en osannut suhtautua näytelmään vakavasti. Luin sen ensimmäistä kertaa elämässäni, enkä koskaan ole nähnyt esitystä näyteltynä. Näytelmän tapahtumat tuntuivat niin vierailta ja kaukaisilta, että ne saivat mielessäni farssimaiset piirteet.  Ajatuksiini piirtyi lähinnä Monthy Pythonin tyylinen mielenmaisema tai Mustan Kyyn esittelemä tudoriaalinen Englanti. Päitä katkottiin niin, että maalaistyttöä huimaa. Alussa lueteltu henkilöhahmojen määrä aiheutti haukotuksia (tai epätoivoa, vaikea sanoa), mutta näytelmää lukiessa ymmärsin, että hahmoja on oltava runsaasti, että jatkuva teurastaminen voi jatku näytelmän loppuun saakka…Joka tapauksessa kaikki tämä tuntui  kovin absurdilta, ei niinkään jännitysnäytelmältä. Ymmärrän kyllä että Shakespeare on suuri näutelmäkirjailija ja kunniansa ansainnut –  mielikuvitukseni on vain todennäköisesti varsin huono tai mieleni vahvasti paatunut. Paha sanoa. Joka tapauksessa liikutus tai syvät tunteet eivät täyttäneet mieltäni.  Viihdyttävää luettavaa kuitenkin. Nousin sohvalta vasta päästyäni loppuun saakka.

Eniten ajatuksia, tai sanoisinko paremminkin ärtyneisyyttä aiheutti vanha äiti Margaret, joka raivostuttavalla tavalla väheksyi muiden murheet maanrakoon vertaamalla niitä omiin menetyksiinsä.  Suru kun on aina subjektiivinen kokemus eikä sen syvyyttä voi millään objektiivisella asteikolla mitata.

richard

Illallinen

Herman Kochin  Illallinen kertoo yhden illan tapahtumat takaumineen. Kaksi pariskuntaa kokoontuu ravintolaan illalliselle keskustelemaan lapsistaan  ja hirvittävästä asiasta, jonka lapset ovat yhdessä tehneet.  Ensimmäinen luku alkaa hyvin tunnistettavissa tunnelmissa ja niihin on helppo samaistua.  Päähenkilö Paul Lohmanin  ironinen ja arvosteleva suhtauminen ympäristöönsä  tuntuu alkuun vain kriittisen ihmisen huomioilta. Hyvin nopeasti kuitenkin kerrokset alkavat kuoriutua ja Paulin todellinen persoonallisuus alkaa paljastua lukijalle.

illallinen

Päähenkilö muuttuu yhä vastenmielisemmäksi, narsismin ja ylemmyyden tunteet ottavat yhä kohtuuttomampia muotoja, ja kuin varkain lukija löytää itsenä keskeltä äärimmäisen väkivaltaisen ihmisen ajatuksia. Paul tarkastelee elämää hyvin räikeän, subjektiivisen moraalinsa kautta ja jakaa maailman kovin mustavalkoisesti oikeaan ja väärään. Jumalallisesti hän on oikeassa ja muut väärässä. Yhteiskunnan asettamat normit, lait ja moraalifilosofia ovat vain haaleita ääriviivoja  jostain toisesta maailmasta.  Yli-ihmisen oikeudella Paul myös jakaa  rangaistuksia oman käden kautta.

alkuruoka

Tarina on nerokas. Ja nimenomaan siksi, että kokonaisuus paljastuu  lukijalle pikkuhiljaa. Tunnelma on pahaenteinen alusta saakka mutta tiivistyy todelliseksi jännitysnäytelmäksi ja saa myös arvoisensa lopun. Lukeminen on nopeaa, vaivatonta ja tarina koukuttaa ensimmäisestä lauseesta lähtien.  Kirjailija on todella taitava, niin juoniteknisesti  kuin sanallisestikin. En voi muuta kuin ihailla ja suositella kirjaa lämpimästi kaikille.

pääruoka

Ainoastaan yksi asia jäi vaivaamaan. En voi olla miettimättä, mikä tuo kirjassa viitattu perinnöllinen dna-poikkeavuus on, joka voidaan todeta lapsivesitutkimuksesta. Oletan, että kirjailija viittaa oikeaan ja seulottavissa olevan poikkeamaan – yleensä tämän tapaisissa asioissa ei ole tapana oikoa totuutta. En keksi muuta poikkeavuutta kuin Jakobsin syndrooman, kromosomipoikkeavuuden XYY (kuulen ilomielin jonkun toisen ehdotuksen!).  Tätä poikkeavuutta todetaan  ilmeisesti keskimääräistä enemmän vankilatuomiota suorittavilla miehillä ja sen on  joskus ajateltu liittyvän aggressiiviseen käyttäytymiseen.  Asia ei kuitenkaan ole lainkaan näin yksioikoinen  ja olisikin  melko vaarallista  kategorisoida ihmistä johonkin käyttäytymislokeroon  kromosomipoikkeavuuden vuoksi. Ajatus on siis lievästi sanottuna ennakkoluuloinen, ja hiukan inhottavalla tavalla jääkin epäselväksi, mitä kirjailija ajaa tällä takaa.  Ajatus myös hiukan kuivittaa sitä kirjan tärkeämpää sanomaa, että me kaikki perimme käyttäytymistapoja esikuviltamme, perheestämme.

jälkiruoka

Kokonaisuus: 4,5
Luettavuus: 4,5
Juoni:4,5
Puhuttelevuus/ sanoma: 3,5
Uskottavuus: 3,5
Milloin ja kenelle: Psykologisesta jännityksestä pitävälle

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

Omalaatuinen pieni kirja.  Poikkeuksellinen kuvaus holokaustista.

Poika raidallisessa pyjamassa sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Saksaan. Se kertoo pienestä 9-vuotiaasta pojasta, Brunosta ja tämän yksinkertaisista havainnoista ympäröivästä maailmasta. Brunon isä on etäinen natsiupseeri, joka kuljettaa perheensä työnsä perässä maaseudulle, Brunon kielellä paikkaan nimelta Aus-Vitsi.  Bruno täyttää yksinäiset päivänsä tutkimalla ympäristöään, vakoilemalla piikkilanka-aidan takana olevia raitapukuisia ihmisiä. Lopulta hän tutustuu piikkilanka-aidan toisella puolella olevaan raitapukuiseen, itsensä ikäiseen poikaan. Tarina on kirjoitettu lapsen silmin ja lapsen ilmauksin. Brunon havainnointi on naiivia hämmästelyä, ja  usein hänen tekemänsä väärät johtopäätökset asioista ovat alleviivatun räikeitä.

poika

Mielenkiintoisinta kirjassa on sen erilaisuus ja uudenlainen lähestyminen holokaustin tapahtumiin. Kirjaa on suitsutettu kovin niin bloggaajien kuin kirjallisuuskriitikoidenkin toimesta. Itse en kuitenkaan kirkkaimmalalla äänelläni liity tähän ylistyskuoroon, ehkä vain hiukan hyräilen taustalla.  Kirja on niin omalaatuinen, että se on mielenkiintoinen, ja  olen myös suositellut sitä useille ihmisille juuri tämän vuoksi. Mutta holokaustin hirveyksiä se ei mielestäni kuvaa riittävällä viiltävyydellä. Esimerkiksi kirjan loppukohtaus on kammottava, mutta välittyy lukijalle kuitenkin jotenkin kaksiulotteisesti ja päälleliimatusti. Heti Bunon astuttua aidan sisäpuolelle ystävänsä luokse, voi aavistaa kirjan surullisen lopun. Siitä huolimatta kädet eivät hikoa ja sydän pamppaile jännityksestä päähenkilön puolesta. Eikä kyynel kirpoa silmäkulmaan viimeisen lauseen jälkeen.  Kuten olisi kuulunut. Jos kuvailee näin hirvittäviä, näin kammottavia asioita. Ja erityisesti tämä asia jäi ainakin minua vaivaamaan.    Luulen että yhtenä syynä on kirjan hahmot, jotka eivät kunnolla henkilöidy ja lihallistu tarinan aikana. Ne jäävät suurten asioiden jalkoihin ja lapsenomaisen kerronnan vankilaan.

Aihe on toki vaikea, mutta se on niin tärkeä, että tämäntyyppiseen kirjaprojektiin on syytä lähteä nöyryydellä. Kirjailija oli ymmärtääkseni itsekin pohtinut pitkään, kirjoittako ja julkaiseeko kirjansa. Kunnioitan uskallusta. Jotenkin päällimmäiseksi jää kuitenkin vain leijumaan kirjan erikoinen kerronta-asetelma, kirjailijan omaperäinen idea. Ja ehkä myös se  syö kokonaisuuden uskottavuutta.

1378144_3559134713018_830057550_n

Kuva Kari Visala

Kokonaisuus: 3
Luettavuus: 4
Juoni: 3
Puhuttelevuus/ sanoma: 4
Uskottavuus: 2,5
Milloin ja kenelle: Aikuisille. Kirja on välillä kategorisoitu lastenkirjaksi, mitä se ei missään nimessä ole.