Tiina Raevaara, Laukaisu

image.phpKirjailija: Tiina Raevaara
Kustantaja: Paasilinna
Sivumäärä: 120
Julkaisuvuosi: 2014

Olisin varmaan voinut valita lomalleni hiukan kevyempääkin luettavaa. Laukaisu kertoo perhesurmista. Se on karmaiseva.

Kirjassa käydään luettelon omaisesti läpi Suomessa tapahtuneita perhesurmia ja kuvataan yhden perheen kohtalokkaan päivän tapahtumat.

Tarina kerrotaan ulkopuolisen silmin. Kirjan kertoja on päähenkilön, Pauliinan, vanha lapsuuden ystävä, joka törmää Pauliinaan sattumalta tuona dramaattisena päivänä. Nämä ihmiset eivät ole pitäneet yhteyttä viiteentoista vuoteen, ja itse  tarinassa he viettävät yhdessä vain hetkisen. Kohtaavat, juovat kupposet kavia ja jatkavat omille teilleen.  Kertoja on myöhemmin ottanut päivän tapahtumista selvää ja haluaa kertoa Pauliinan tarinan maailmalle, meille, lukijoille.  JA verrata sitä muihin Suomessa tehtyihin perhesurmiin.

Läpi kirjan kertoja pohtii erilaisia syitä perhesurmien syntyyn. Ja pohtiessaan tuntuu arvostelevan kaikkea mahdollista. Hän näkee kodin epäjärjestyksen ja köyhyyden liittyvän perhesurmiin. Seuraavassa kappaleessa vauraus ja hienot puitteet nähdään liittyvän näihin. Toisessa kohdassa aloitekyvyttömyys nähdään mahdollisena syynä, toisessa taas liikaa kiirettä ja tekemistä syytetään asiasta. Kaiken yllä leijuu kertojan kysymys, miksi te ihmiset elätte näin? Miksi te valitsette elää näin?  Taustasyitä valintoihin ei pohdita, tai tuntuu ettei  halutakaan pohtia.

Kupsenkyläläisen äidinkin tekoa on mietitty ja selitetty. Psykiatrien mukaan äitien tekemien murhien taustana on usein altruistisia motiiveja, syvä depsessio tai psyykkinen sairaus. Hienoja termejä kaikki. Niistäkö siis Sarin, Katin ja Tomminkin äiti kärsi? Sairastui ulkomaalaisperäisiin sanoihin?

Ehkä kirjassa ei ole  haluttukaan pohtia yhteiskunnan mahdollisuuksia ehkäistä näitä tapahtumia. Ne nähdään osana ihmisyyttä.

Netin juoruämmät, rääpijöiksi minä heitä kutsun, eivät kuitenkaan ymmärrä ilmiön syvyyttä. Se on nimittäin sisäänrakennettu kulttuuriimme. Meitä ei olisi ilman lapsenmurhia, perhesurmia ja niiden aikomuksia. Miettikääpä Jeesusta ja Isä-Jumalaa. Tai Abrahamia ja Iisakia. Muslimeilla on oma vastaava tarinansa: profeetta Ibrahimin oli määrä surmata poikansa Ismael. 

Miteb Abraham ja Ibraham eroavat amerikkalaisesta Andrea Yatesista, joka luuli Saatanan puhuvan hänelle ja käskevän surmata perhee viisi lasta?

Entä koko länsimainen perintömme, niin kutsuttu sivistyksemme? Silkkaa verenvuodatusta. Kaikkien antiikin jumalien kantaisä, Uranos, sulki lapsensa vaimonsa Gaian kohtuun eikä päästänyt heitä pois. Hänen poikansa Kronos kuohitsi isänsä ja myöhemmin nielaisi lapsensa, vain Zeus jäi jäljelle. Zeus saattoi titaani Metisin raskaaksi ja söi hänet. Mikä väkivallan kulttuuri!  — Tällainen on sivistyksen taakka. Pidättekö te itseänne sivistyneinä?

Kirja ei ole juurikaan analyyttinen vaan on jollakin tapaa ihmisten valintoja syyllistävä. Siis niitä valintoja, joita tehdään vuosien mittaan, ja jotka lopulta  johtavat siihen järkyttävään hetkeen, jossa ei enää nähdä mitään järkevää ulospääsyä elämäntilanteesta.  Kertoja kysyy: Miksi te ihmiset elätte niin? Miksi te ette elä toisella tavalla? Miksi teette kaikesta niin vaikeaa? Ottakaa rennommin! Siksi kirja on niin lohduton.  Haluaisin ajatella, että valinnoille on taustasyitä. Joita voitaisiin yrittää ymmärtää ja sitä kautta ehkäistä. Että olisi joku kaava, joka voitaisiin tunnistaa.

En siis voi sanoa pitäneeni kirjasta. Mutta se on tietenkin vain minun kapea kokemukseni.  Koska en selvästikään  ymmärtänyt kirjaa. Enkä ymmärrä motiivia sen kirjoittamiseen. Mitä sillä halutaan sanoa?  Vai oliko tarkoituksenakin herättää tällaisia ajatuksia? Ehkä nostaa tapetille aivan eri asia; ihmisten tarve tirkistellä ja kauhistella asiaoita, ihmisten sensaation jano. Onko motiivina kirjalle  oikeastaan pohdiskella tätä ilmiötä? Ärsyttää lukijaa, nauraa suoraan lukijalle : ”ostitpas kirjan – halusit lukea nämä kauheudet! Suorastaan janosit niitä!  Kyllä draama ja sensaatiot aina myyvät. Se on nähty. Ihminen vaan on sellainen.”

Lukekaa mieluummin muiden arvosteluja tästä kirjasta, koska selvästikin kirja on tehnyt ison vaikutuksen arvostelijoihin ja moniin lukijoihin. Kirja on varmasti siis lukemisen arvoinen. Nähtävästi itselleni kokemus oli  vain aivan liian ahdistava, jotta voisin omalta osaltani sitä suositella. Mutta aInakin Järjellä ja tunteella – blogissa on hienosti kirjoitettu kirjasta.

Paulo Coelho, Veronika päättää kuolla

HEIKO_Veronika_pätul_6289Veronikalla on elämässään kaikki näennäisesti järjestyksessä. Ja silti hän päättää kuolla.  Veronikalle  elämä tuntuu merkityksetömältä ja valmiiksi kirjoitetulta. Päivät toistuvat samanlaisina ja koko elämä tuntuu tyhjyydessään suorittamiselta.  Tulevat tunnit, päivät ja vuodet näkyvät tulevaisuudessa yllätyksetöminä ja siksi tarpeettomina. Ei ole mitään, minkä puolesta taistella. Mikään ei vaikuta tarpeeksi arvokkaalta säilytettäväksi. Ja siksi Veronika ottaa purkillisen unilääkkeitä.

Veronika ei kuole vaan herää mielisairaalassa. Hänen sydämensä on kuitenkin vaurioitunut ja hänelle annetaan vain muutamia päiviä elinaikaa. Näiden päivien aikana Veronika tutustuu sairaalan muihin potilaisiin ja alkaa näiden ihmisten tarinoiden kautta nähdä elämän arvokkuuden ja syyt omaan kurjuuteensa. Kaikkia potilaita tuntuu yhdistävän sama asia. KAikki kokevat, etteivät ole pystyneet vaikuttamaan omaan elämäänsä riittävästi ja ovat siksi ajautuneet umpikujaan. Veronika löytää elämän halunsa uudelleen ja hänen traaginen tilanteensa herättelee myös muista potilaita tarkastelemaan omaa tilannettaan tarkemmin. Jos ei ole mitään menetettävää, voi olla niin hullu kuin haluaa ja tehdä vapaammin ratkaisuja.

Tärkein sanoma kirjassa on ehkä se, että ihminen voi kuolla myös henkisesti eikä vain fyysisesti.  Ja että onnellisuutemme syntyy tietoisista valinnoista elämän ja tämän kuoleman välillä. Ihmisen on pyrittävä tuntemaan itsensä, kuunneltava omaa sisäistä ääntään ja  uskallettava tehdä omat ratkaisunsa ympäristön asettamista paineista huolimatta. On elettävä jokainen päivä uskaltaen, elämää syleillen ja arvostaen – niin kuin se olisi viimeisemme.

Kirjan käsittelemä aihe on minulle sinänsä tärkeä, että näytelmä, jota tällä hetkellä kirjoitan käsittelee hiukan näitä samoja aiheita. Joskin hyvin eri formaatissa ja ympäristössä… Aihe on minusta siis luonnollisesti hyvä. Ja tärkeä. Onnettomuutta voi olla niin monenlaista ja vauraus on tuonut  hyvinvointiyhteiskuntaamme mukanaan erilaista pahoinvointia ja toisenlaista eloonjäämiskamppailua. En kuitenkaan voi sanoa pitäneeni kirjasta juurikaan. Paulo Coelho on aina kirjoituksissaan niin paatoksellinen ja toistaa asiaansa niin tolkuttomasti, ettei lukijalle itselleen jää mitään pohdittavaa tai keksittävää. Kaikki ajatukset tarjotaan naurettavan valmiiksi pureskeltuina. Aivan kun saisi käteensä pinon aforismikortteja. Coelho puhuu aina ihmisen oman henkisen kasvun tärkeydestä. No antaisi sitten mahdollisuuden pohdiskeluun ,joka voisi johtaa jonkinlaiseen omaan oivallukseen. Tämänkin Coelhon jälkeen palaan jälleen siihen, että Alkemisti on todennäköisesti  kirjailijan ainoa kirja, jota voin lämpimästi suositella eteenpäin.

1374825_3590264411241_1363471625_n

Kuva Kari Visala

Tuomas Kyrö, Liitto

resize-2Tuomas Kyrö, Liitto 2005

Kustantaja: Wsoy

Sivuja: 390

Kuunteletteko äänikirjoja? Minä kuuntelen ja nautin niistä suunnattomasti. Kuunteleminen luo erilaisen tunnelman kuin lukeminen. Se jotenkin rauhoittaa, ja kaikki tolkuton häslääminen pysähtyy hetkeksi. Maailma ympärillä on hiljainen, ja kuulokkeet päässä kävellessä  tuntuu kuin olisi kaikelta suojassa. Niin kuin sukeltaisi veden alle, tai ryömisi lumiluolaan.

Tutustuin äänikirjojen maailmaan useita vuosia sitten, kun kuljin pitkää työmatkaa yksinäni autolla. Kun työpaikka löytyi lähempää, unohtuivat äänikirjat. Olen kuitenkin kaivannut kuuntelemista. Jostain syystä mieleeni ei ole aiemmin juolahtanut, että  kirjoja voisi kuunnella muutenkin, kuin autossa, työmatkalla. Joululomalla latasin vihdoin puhelimeeni Elisan kirjasovelluksen ja ostin kaupasta ensimmäisen äänikirjan puhelimeeni, Tuomas Kyrön Liiton. Kinkun sulatus sujui kuin itsestään pitkillä kävelylenkeillä kuulokkeet päässä. Nyt voin palata lomaltani töihin solakkana ja yhtä kirjaa sivistyneempänä. Kerrassaan mainiota!

Ja mainiota oli myöskin, että Tuomas Kyrön Liitto oli tarjouksessa. Muuten en siihen olisi tarttunut. Minulla on ollut kummallinen ennakkoluuloisuus herran kirjoja kohtaan, perustuen radiosta kuulemiini pätkiin Mielensäpahoittajasta. Mitään en  ole aiemmin Kyröltä lukenut ja sikäli ennakkoluuloni on täysin oikeuttamaton ja tarpeeton. Mutta hyvänen aika sentään kun tämä oli hyvä kirja!

Liitto kertoo sota-ajan Suomesta ja sijoituu vuosiin 1938 – 1958, mutta se ei kuvaa rintaman tapahtumia.  Sen sijaan se  kertoo kotiin jääneistä ja heidän erilaisesta henkiinjäämistaistelustaan. Näille ihmisille sota on yksityinen. Rintamalinjat, sotastrategiat ja -tavoitteet ovat kovin kaukausia asioita. Oleellista on, mistä saadaan perunat päivän soppaan ja miten selvitään kireistä pakkasöistä kylmässä talossa. Miten hoidetaan yksin lapsi, dementoitunut anoppi ja kokonainen maatila elikkoineen ja peltoineen? Miten säilytetään järki ja terveys, miten unelmille käy? Kun kaukaisuudessa maat solmivat liittoja sodan ratkaisemiseksi, nämä ihmiset solmivat erilaisia liittoja keskenään autaakseen toisiaan, pysyäkseen hengissä.

Kyrön teksti on taidokkaasti kaunista ja elävää.  Henkilöhahmot ovat aitoja  ja niiden kerroksellisuuden vuoksi hyvin uskottavia. Kyrö kuvailee tarkkanäköisesti ihmisten luonteenlaatuja, avioliittoa ja ihmisten välistä kanssakäymistä ymmärryksineen ja väärinymmärryksineen. Aihe on  vakava, mutta syvällä Kyrön hahmoissa piilee toivo aina vaikeimmillakin hetkillä, ja se välittyy lukijalle jatkuvasti tekstin takaa. Tämä antaa kirjaan kepeämmän poljennon kuin aihe antaa odottaa. Ja  teksti etenee kuin siivillä. Kertakaikkisen mestarillista tekstiä. Tätä voi vain nöyryydellä ihailla.

Maarit Verronen, Varjonainen

resize-1

 

Maarit Verronen 2013

Kustantaja: Tammi

Sivuja 219

 

Tämäpä oli erikoinen kirja! Yleensä arvostan kirjoissa eniten syviä ja kerroksellisia henkilöhahmoja sekä kielellisesti taitavaa kerrontaa, enkä välttämättä ensimmäisenä juonta. Tämä on täysin päinvastainen romaani. Maarit Verrosen kieli on lyhytlauseista ja korutonta koivuklapiproosaa. Henkilöhahmoja ei juurikaan syvennetä, vaan kaikki hahmot esitellään lukijalle hyvin yksioikoisesti ja kylmän ulkokohtaisesti tarkkaillen. AIvan kuin ihmiset olisivat esineitä. Hahmoja syventävää dialogia ei ole juuri nimeksikään. Myös päähenkilö Ainon ajatukset sisältävät lähinnä tarkkaavaisia huomioita ympäristöstä ja ihmisistä, ja näiden huomioiden ainoa päämäärä on auttaa Ainoa selviytymään vaikeasta tilanteesta seuraavaan. Mutta tämä on hyvä romaani. Tarina etenee kuin juna ja tapahtumat seuraavat toisiaan hengästyttävällä tahdilla.

Verronen kertoo tarinan kolmekymppisestä naisesta, joka saapuu Venäjän syrjäseuduilta Viron kautta Suomeen. Hänen ainoa tavoitteensa on paeta menneisyyttä ja aloittaa uusi, yltäkylläisempi ja vapaampi elämä hyvinvointiyhteiskunnassa. Juoni on täynnä toimintaa, jonka avulla Aino selviytyy aina uudesta vastaan tulevasta ongelmasta askeleen lähemmäksi tavoitettaan. Keinoja ei kaihdeta. Aino huijaa, valehtelee, varastaa, ja selviytyy. Hän varastaa identiteetin, vaihtaa henkilöllisyytensä ja uusii nimensä. Kaikki Ainon kohtaamat ihmiset ovat hänelle vain hyväksikäytettäviä mahdollisuuksia eikä hän sääli ketään. Tällä ihmisellä ei ole empatiaa eikä hän jää pahemmin pohtimaan tekojaan. Kylmäsydämisyys on viety niin äärimmilleen, ettei Aino suhtaudu edes omiin haaveisiinsa ja tavoitteisiinsa kiihkeästi vaan tarpoo eteenpäin lähes robottimaisesti. Uusi kohdattava asia voi olla mahdollisuus tai vastus. Vastus on haaste. Ja haasteen voittaminen on uusi mahdollisuus.

Kirja on kiinnostava ja herättää paljon ajatuksia moraalista ja  arvoista henkiinjäämistaistelun ollessa kyseessä. Sen sijaan suuria  tunnemyrskyjä se ei aiheuta. Todennäköisesti siksi, että tarina ei samaista tai kiinnitä lukijaa kehenkään hahmoon. Kaikki on niin kliinistä, maailma kuin tutkimuslaboratorion lasin takan. Ja siksi niin nerokasta ja äärimmäisen taitavasti kirjoitettua. Eiköhän tarkoituksenakin ole näyttää maailma Ainon silmin.

Melanie Gideon, Vaimo 22

vaimo_22_87877Englanninkielinen alkuteos: Wife 22 

Suomentanut: Paula Takio

Kustantaja: Gummerus

sivuja 445

Chick lit kirjojen päähenkilöt ovat yleensä huomattavasti nuorempia, kuin tämän romaanin Alice Puckle, keski-iän kriisissä vellova perheenäiti. Silti tämä kirja kuuluu eittämättä tuohon genreen. Kerronta on kevyttä, nopealukuista, ja vakavaa aihetta käsitellään  melko pinnallisesti. Jos  siis chick lit kirjallisuus kiinnostaa, mutta ei halua lukea shoppailuholismista kärsivästä sinkkunaisesta, tässä voisi olla kirja johon tarttua.

Alice Bucklen elämä on pintapuolisesti järjestyksessä. Hänellä on teini-ikäiset lapset, kunnollinen ja menestynyt aviomies, talo sekä turvattu toimeentulo ilmaisutaidon opettajana. Takana on 20 vuotta onnellista ja tasaista avioelämää ja ympärille on muodostunut luotettava ja laaja ystäväpiiri. Taustalla jäytää kuitenkin epämääräinen tyytymättömyys ja elämänkipinän kaipuu. Avioliitto tuntuu väljähtäneeltä ja urilleen jumiutuneelta. Ajatuksia piinaa vuosien takainen epäonnistuminen aloittelevana näytelmäkirjailijana ja     urakehityksen pysähtyminen. Tässä vellovassa tyytymättömyyden tilassa Alice osallistuu sähköpostin välityksellä tehtävään ”Avioliitto 2000 -luvulla”  -tutkimukseen. Alice saa 90 henkilökohtaista kysymystä, joihin hänen pitää vastata anonyymisti ja rehellisesti.  Alicen avioliiton tarina kaikkine käänteineen paljastuu näissä vastauksissa, hiljalleen, pala palalta. Kysymyksiä lähettää ja vastauksia analysoi tutkija  nro 101. Hiljalleen Alicen ja tutkija nro 101 sähkopostikirjoittelu syvenee ja saa flirttailevan sävyn. Alice paljastaa tutkijalle syvimpiä salaisuuksiaan. Rakastuminen on lähellä. Näiden tapahtumien myötä Alice pureskelee elämäänsä, asennettaan sekä avioliittoaan. Lopulta kaikki kuitenkin kääntyy parhain päin, Alice tulee järkiinsä ja kirja saa chick lit -kirjoille tyypillisen siirappisen lopun.

Vaimo 22 on saavuttanut suuren yleisömenestyksen ja sitä on käännetty useille eri kielille. En kuitenkaan täysin voi ymmärtää sen menestystä. Kirja on jollakin tavalla vaisu. Kaikki tapahtumat lainehtivat eteenpäin samalla innottomuudella kuin Alicen suhtautuminen elämään. Kunnon myrsky puuttuu kokonaan. Kirjassa ei ole kunnon huippuja eikä aallonpohjia. Edes jossain juonenkäänteessä olisi pitänyt repäistä kunnolla. Nyt kaikki jää hyssyttelyn tasolle ja tuntuu, että kirjailuja ei ole uskaltanut ravistella mitään pelätessään mahdollisesti sovinnaisen yleisön reaktiota. Alice melkein tapaa tutkija 101 kasvokkain, Alice melkein joutuu riitoihin parhaan ystävänsä kanssa, tyttärellä ehkä on ongelma (jota ei sitten olekaan) ja poika on ehkä eksyksissä seksuaalisesta suntautumisestaan – mutta kun ei ole… Ilmoille heitellään jos jonkinlaista mahdollista elämää syvempää kysymystä, joihin ei lopulta tarvitsekaan vastata. Kirja on lattea irvikuva ihmisten ongelmista. Lisäksi kirjan lopussa paljastuva ”yllättävä käänne” ei ollut ainakaan minulle mikään yllätys. Jotenkin tuo nokkela käänne ei kuitenkaan vaikuttanut sellaiselta, että se olisi tarkoitettu lukijan keksittäväksi jo alkumetreillä. Tai jos oli, niin hyvä niin.

Mutta. Kaikesta huolimatta. Kirja imaisi kuitenkin mukaansa. Sitä oli helppo lukea, ja oli mukavaa Tapanin päivänä löllyä sohvalla, syödä suklaata ja lukea jotain näin helppotajuista. Harvoin luen tämän pituisen kirjan saman päivän aikana.  Onhan sekin jotain. Ainakin voi uskotella itselleen nopeutuneen lukijana, ja saada hyvän mielen.

Kokonaisuus: 3
Luettavuus: 4,5
Juoni: 2
Puhuttelevuus/ sanoma: 2
Uskottavuus: 3
Milloin ja kenelle: Rannalle ja aivot lepoon

QflG2zQ4sJC4ZMuWflalEzLIXUrrhxgVzEAiH-Y_nb8

Elisabeth Gilbert; Tahdonko? Kuinka päädyin naimisiin

Moni tuntee varmastikin Gilbertin bestseller-kirjan ”Omaa tietä etsimässä (Eat, pray, love)”.  Tahdonko? on tuon valtaisan menestyksen kahmineen romaanin jatko-osa.  Tai jatko ja jatko.  Kirjan kannessa lupaillaan, että kirja on romanttinen jatko Eat pray love -kirjan tapahtumille. Tämä on kyllä melkoisen harhaanjohtavasti sanottu. Kirja jatkaa kyllä siitä, mihin edellisessä kirjassa jäätiin, mutta romanttista, tapahtumarikasta taideproosaa on turha odotella. Elisabethin ja Felipen tarinaa sivutaan  kyllä aina välillä, mutta todellisuudessa se antaa vain kehykset kirjan varsinaiselle agendalle. Kirja on paremminkin tietokirja, joka tutkiskelee avioliittoinstituutiota yhteiskunnan ja yksilön näkökannoilta.  Gilbert on tehnyt taustatyönsä ja kirjassa on runsaasti mielenkiintoista faktaa instituution synnystä, historiasta ja kehityksestä sekä avioliiton eroista eri kulttuureista. Naisnäkökulmaa ei (tietenkään) unohdeta .

9789511245179-1-1

Elisabethilla on takana vaikea ja riitaisa avioero, eikä hän ole aikonut enää astua avioliittoon uudelleen. Yhteiskunta asettaa Elisabethin kuitenkin vakavan valinnan eteen, kun Yhdysvaltain maahanmuuttoviranomaiset vaativat avioliittoa voidakseen myöntää Felipelle oleskeluluvan Yhdysvaltoihin. Prosessi on kivinen ja pitkä,  lähes vuoden mittainen. Elisabeth ja Felipe elävät tämän ajan maanpaossa ympäri Aasia matkustellen. Elisabeth etsii epätoivoisesti syytä uskoa avioliittoon voidakseen solmia sellaisen. Hän kahmii tietoa ja avioliittofilosofiaa kirjoista, ihmisiltä ja kohtaamistaan erilaisista kulttureista. JA yrittää ymmärtää. Yrittää jälleen löytää omaa tietään.

Kirja on siis todella faktapitoinen. Minä pidin siitä. Pidin jo Eat pray love -kirjassa sen sisältämistä faktaosioista, joissa käsiteltiin eri maiden historiaa, uskontoja, filosofiaa ja meditointimenetelmiä. Toki nautin myös siitä kaikesta  hömpästä valtavasti (kyllä, myönnän tämän tässä aivan avoimesti – olen Taru ja tykkään myös Chick lit kirjoista). Pidin myös Elibethin omista  näkemyksistä avioliitosta, jotka hän osaa esittää kevyesti ja raikkaasti, hyvällä itseironialla höystettynä. Jonkin verran pohdinnoissa on toistoa, mutta vailla paatoksellisuutta. Niin kuin Gilbert kirjoittaa, hän todellä yritää puhua itseään ympäri tähän sitoumukseen, jossa joutuu luopumaan osasta itsestään. Mutta hän löytää ne asiat, jotka saa luopumiensa tilalle. Ja ymmärtää niiden arvon.

Jokainen pari maailmassa voi ajan mittaan rakentaa pienen, erillisen, kahden ihmisen muodostaman kansakunnan, joilla on oma kulttuurinsa, kielensä ja omat moraalisääntönsä, joista kukaan muu ei tiedä mitään.

Emily Dickinson kirjoitti: ” Kaikista  luomakunnan Sieluista/ olen valinnut – Yhden”. Dickinsonin sanoissa – ajatuksessa, että omista henkilökohtaisista syistään monet valitsevat yhden ihmisen, jota rakastavat ja puolustavat ylitse muiden – tiivistyy tilanne, joka on raivostuttanut perheitä, ystäviä, uskonnolllisia järjestöjä, poliittisia liikkeitä, maahanmuuttoviranomaisia ja sotilasyhteiskuntia kautta historian. Tuo valinta ja intiimi läheisyys raivostuttavat jokaista, joka haluaa hallita toista. Miksi esimerkiksi Amerikassa orjat eivät saaneet solmia laillista avioliittoa? Koska orjien omistajien oli liian vaarallista edes kuvitella, että he voisivat sallia vankinaan pitämiensä henkilöiden kokea sellaista emotionaalista vapautta ja luontaista salaista intiimiyttä, mitä avioliiton puitteissa voi kehittää. Avioliitto edusti eräänlaista sydämen vapautta, eikä orjien sallittu kokea mitään sellaista.

Tove Jansson, Kesäkirja

resize

Kustantaja: Wsoy

Sivuja: 143

Suomentanut: Kristiina Kivivuori

Minä luin tämän kirjan. Ja minä muistan lapsuuden taikauskon ja valkoisen kukkaneuleen, joka piti pukea kouluun ylle aina koepäivinä. Muistan  vuokramökin saunapolun, jolla sateen jälkeen hyppi loputtomasti sammakoita.  Muistan hämärässä tuoksuvat sammalet ja kylmän järviveden saunan jälkeen. Muistan  vesilammakot, kepillä piirretyt purot ja pikkukivistä rakennetut padot. Muistan muovismurffeille rakennetut kylät. Minä muistan kunnolla – haistan, kuulen ja näen.

Tämä kirja saa lukijan muistamaan lapsuutensa.

”Olen saanut olla mukana hirveän kauan ja olen nähnyt ja elänyt voimaini takaa ja se on ollut uskomatonta, kuulitko: uskomatonta, mutta nyt kaikki ikään kuin liukuu minulta pois enkä minä muista enkä välitä, ja kuitenkin tarvitsisin sitä juuri nyt! 
Mitä sinä et muista? Sophia kysyi huolestuneena.
Millaista oli nukkua teltassa! isoäiti huusi.  —  Meillä oli ihanaa, ja nyt minä en enää osaa edes kertoa, millaista se oli. ”
Ja niin Sofia nukkuu teltassa, ja kertoo isoäidille millaista se oli, ja isoäiti muistaa paremmin, muistaa aika paljonkin oikeastaan.

Kirja saa lukijan muistamaan lapsuutensa. Sofia saa isoäidin muistamaan omansa. Ja isoäiti saa Sofian ymmärtämään asioita.

Kirja kertoo kolmesta ihmisestä ja heidän viettämistään kesistä Suomen lahden saarella. Saarella asuvat ihmiset ovat pieni Sofia -tyttö, hänen isänsä ja isoäitinsä.  Isä on  tarinassa vain etäinen hahmo, taustaa tukeva peruspilari, ja kirja kertookin Sofian ja isoäidin ystävyydestä. Kirjassa kuullaan niin Sofian kuin isoäidinkin ääni, ajatukset, ja ne molemmat ovat erittäin uskottavia. Lapsen näkökulmaa kuvataan  tarkkanäköisesti ja osuvasti. Alleeviivaava yksinkertaisuus (johon voi sortua lasten näkökulmasta kirjoitettaessa) on jätetty ansiokkaasti pois, ja lapsen ajatukset ovat tuoreita ja virkistäviä – niin kuin lasten ajatukset ovat.

581983_3138426315571_1333556493_n

Isoäidin  ja lapsen  välinen ystävyys on lempeä ja kaunis. . Kumpainenkin ymmärtää toistaan hyvin, ja he osaavat kommunikoida oikealla tavalla. Isoäiti  osaa ohjata Sofiaa pehmeästi ja luovasti, löytää oikeat vastaukset kysymyksiin ja tietää milloin teoilla on suurempi merkitys kuin sanoilla. Jotain kovin tuttua on tässä sukupolven yli piirtyvässä ymmärryksen kaaressa – näen paljon samaa katsoessani omia lapsiani ja heidän isovanhempiaan yhdessä. Ehkä muutaman sukupolven yli ulottuva  ymmärrys onkin jotenkin vahvempaa tai  suorempaa. Ehkä elämän laidoilta näkee maailman eri tavalla kuin sen myrskyävässä keskuksessa.

Kieli on puhdasta ja yksinkertaisen kaunista. Tarinassa ei ole suurta draamaa tai vaudikkaita juonenkäänteitä. Se lipuu kuin kesä ja lainehtii ajoittain kuin lounatuulen heiluttama meri. Mutta  muistot se raksauttaa liikkeelle, kuin kevätaurinko jäät.

IMG_3590

Kari Hotakainen, Luonnon laki

Kari Hotakainen, Luonnon lakiKustantaja: Siltala
Sivuja: 283
Graafinen suunnittelu: Elina Warsta

Luonnon laki kertoo Rautalasta, maalämpöyrittäjästä, jonka elämä pysähtyy auto-onnettomuuteen. Rautala joutuu sairaalaan kuoleman juuri ja juuri välttäen, pahasti vammautuneena ihmisriekaleena. Pitkän kuntoutuksen läpi hän syntyy uudelleen keskelle entistä elämäänsä ja katsoo elämäänsä sekä  yhteiskuntaa uudesta näkökulmasta kiitollisena, epäuskoisena ja häpeillenkin. Ja yrittää enemmän.

Tässä on kirja, joka ei kaipaa analyyseja. Kirja itsessään on analyysi. Ihmisyydestä, yhteiskunnasta, perheestä, arvoista. Tämä on tärkeä romaani. Juuri nyt, tämän laman ja kaiken kustannustehokkuuden viidakossa, jossa heikommille saattaa käydä huonosti. Kirjan tenho piilee siinä, että Hotakainen yksilöi Valtion tekemät leikkaukset ihmisiin, Kerttuihin, Väinöihin, Lauroihin ja  Miroihin. Ja näyttää, miten Rautala kurotaan kokoon ja selviää – hyvinvointivaltion antamalla avulla. ”Jos et yksilöi, tulet vain yleistäneeksi. Kerro sen sijaan kansalle mitä hyvää seuraa pahasta, mitä pahaa seuraa hyvästä.” Kuiskailee Leikkaaja pääministerille supistuksia koskevassa mediatilaisuudessa. Niinpä. Kyllä Hotakainen ainakin ajatuksia ravistelee. MInun ainakin. Ja toivon, että kaikkien. Ja että kaikki lukisivat ja tulisivat ravistelluiksi. Nekin, jotka eivät piittaa virkamiesten varoituksista ja vetoomuksista, esimerkeistä ja luvuista. Totuuksista. Tästä lamasta selviydytään, mutta ei  omaan napaan tuijottelemalla. Tai ainakin, jos halutaan että selviytyjiä on enemmän.

Pidin tästä kirjasta. Paljon.  Tai ensin en pitänyt. Sitten luin pidemmälle ja ihastuin.  Se vaati 100 sivua ja niiden jälkeen kuukauden tauon. Sitten luin kirjan loppuun yhdeltä istumalta. Vaikuttuneena, välillä nauraen , välillä liikuttuen. En tiedä, mistä käynnistymisvaikeudet johtuivat. Ensimmäiset sivut ovat toki vaikuttavat, mutta sitten asiat jäävät hetkeksi urilleen raksuttamaan, ja mielenkiinto ehtii hiukan herpaantua.  Ehkä toistavalla alulla on tarkoituksensa. Ehkä Hotakainen haluaakin sanoa ” vaikka elämä on toistoa, toista kertaa ei tule”. Kirjan rakenne ja kerronta muutenkin heijastelee kirjan päähenkilön kokemuksia ja tuntemuksia sairaalassa vietetyltä ajalta. Kerronta on yhtä hajonnutta, kuin Rautalan mieli alussa. Samassa luvussa hypitään umpimähkään ja turhia selittelemättä toisen ihmisen pään sisältä toiseen. Ajatukset sekoittuvat tai yhdistyvät. Hahmot keskustelevat patsaiden ja televisiossa esiintyvien ihmisten kanssa kuin Rautala ikään huumelääkehouruissaan.

Ja tämä on ehdottomasti hyvä asia. Rajalla mennään, mutta sisällä pysytään.

1451406_3683076251479_690221984_n

Kuva Kari Visala

Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta

perheesta_jaalastijuoksemisestaTämä on todella hurmaava kirja!  Kirjan lukemisesta on jo hiukan aikaa, eikä kaikki juonen käänteet ole enää aivan kirkkaimmin mielessäni. Halusin joka tapauksessa mainita kirjan – niin paljon siitä pidin.  Kirja on julkaistu vuonna 2012. Jos  kirja olisi ilmestynyt tänä vuonna, olen varma, että olisin äänestänyt sitä Blogistanian Finlandian saajaksi.

Kirjan kirjoittaja, Jarmo Ihalainen työskentelee lehtorina Helsingissä sosiaali- ja terveysalan oppilaitoksessa. Hän on kirjoittanut useita alansa oppikirjoja. Perheestä ja alastomana juoksemisesta on kuitenkin Jarmo Ihalaisen taideproosallinen esikoisteos.  Ja toivon todella, ettei se jää viimeiseksi. Tämä kirja lopetti vuosia kestäneen lukujumini, ja siinä mielessä se on myös yksi tämän blogin innoittajista.

Kehykset kirjalle antaa huvila merenrannalla. Huvila luo fyysiset puitteet tapahtumille, mutta se edustaa  kaikille kirjan henkilöille symbolisesti myös paljon muuta.  Huvilan merkitys on luonnollisesti kaikille henkilöille erilainen. Huvila edustaa haaveita ja unelmia, turvasatamaa, pakopaikkaa, unohdusta, mahdollisuuksia ja kaikkea mitä maailmassa voi saavuttaa.

”Huvila meren rannalla piti olla, jos aikoi olla niin kuin ne, jotka olivat jotain jo syntymässään”

Tätä huvila merkitsee Wilhelm Wikstenille,  entiselle  Ville Kivilahdelle, suvun ja tarinan kantahahmolle.

1043845_3197472831697_757338827_n

Kirja kertoo suvun tarinaa,  useamman sukupolven läpi – oikeastaan läpi koko itsenäisen Suomen historian. Kirjailija ei johda tarinaa kronologisesti eteenpäin vaan ajassa hypitään viehättävästi edestakaisin. Tapahtumat seuraavat toisiaan ja  tarina kulkee kuin juna, joka hotkaisee lukijan mukaansa vauhtiin. Suvun synkät salaisuudet paljastuvat lukijalle pala palalta. Kirjan lopussa yllättäviä juonen käänteitä tulee jo hengästyttävällä vauhdilla ja juoni  saa paikoin saippuaoopperamaisia piirteitä. Se ei kuitenkaan haittaa, koska itse juoni ei mielestäni ole tämän kirjan tärkein asia. Itse ihastuin henkilöhahmoihin, heidän tapaansa jäsennellä ympäristöään ja reagoida siihen omalla tavallaan. Kirjassa kuvataan nimenomaan  ”sivistyneistön sisäistä ahdistusta”, kuten Kirjava Kammarin Karoliina osuvasti pistää.

935828_3241618615314_1698294653_n

” Toiset elävät sitä yhtä (elämää) niin kuin siitä voisi jäädä jotain säästöön tai niin kuin joskus tulisi toinen mahdollisuus. Mutta ei sellaista tule”

Ajattelee Wilhelm Wiksten. Ja tämä ajatusmalli näkyykin sitten kaikkissa sukupolvissa Wilhelmin jälkeen, aivan kuin ajatus olisi jo äidinmaidossa syötetty taas uusille perheenjäsenille. Kaikki henkilöt yrittävät epätoivoisesti ratkaista ”täysillä elämisen” –oppia omalla tavallaan. Siskoksista Roosa matkustelee ja kiertää maailmaa jatkuvasti, pysähtyy vain silloin kun rahat loppuvat. Tienaa lisää ja jatkaa seikkailujaan. Sitoutua hän ei uskalla kehenkään eikä mihinkään – vaarana olisi, että jotain jäisi kokematta. Sofia taas ylisuorittaa elämäänsä ja tavoittelee statusta ja kunniaa. Molemman naiset juoksevat elämäänsä läpi loputtoman ahdistuksen vallassa, jota ruokkii  Wilhelmin viljelemä ajatusmalli.  Kirjan lopussa toinen löytää rauhan ja paikkansa maailmassa. Toinen ei.

Kirjassa on paljon  tämän tyyppistä tarkasteluja nykymaailmasta ja asenteista. JA se on tämän kirjan ydin.

Toinen asia, mikä kirjassa viehättää, on tunnelma. Ihana, lepäilevä kesäinen tunnelma, huvilan elämä. Juodaan hiukan viiniä, nautitaan illoista terassilla, pulahdetaan uimaan, syödään päivällä liian vähän ja iltaisin liikaa. Tämä kirja tepsii näin ollen kesän ikäväänkin, jos synkeä  marraskuu ikävystyttää. Ihalaisen kieli  on yksinkertaista mutta kuvailevaa. Lauseet ovat lyhyitä ja kauniita.  Pieni tyylillinen epätäydellisyyskin kuuluu asiaan. Kaikki on rentoa ja helppoa – niin kuin kesäisin huvilalla.

1391848_3596561528665_2079376428_n

Kokonaisuus: 4,75
Luettavuus: 4,5
Juoni: 3,5
Puhuttelevuus/ sanoma: 4
Uskottavuus: 4
Milloin ja kenelle: Kaikille. Lue tämä kirja.

Upeat kuvat Kari Visala

Illallinen

Herman Kochin  Illallinen kertoo yhden illan tapahtumat takaumineen. Kaksi pariskuntaa kokoontuu ravintolaan illalliselle keskustelemaan lapsistaan  ja hirvittävästä asiasta, jonka lapset ovat yhdessä tehneet.  Ensimmäinen luku alkaa hyvin tunnistettavissa tunnelmissa ja niihin on helppo samaistua.  Päähenkilö Paul Lohmanin  ironinen ja arvosteleva suhtauminen ympäristöönsä  tuntuu alkuun vain kriittisen ihmisen huomioilta. Hyvin nopeasti kuitenkin kerrokset alkavat kuoriutua ja Paulin todellinen persoonallisuus alkaa paljastua lukijalle.

illallinen

Päähenkilö muuttuu yhä vastenmielisemmäksi, narsismin ja ylemmyyden tunteet ottavat yhä kohtuuttomampia muotoja, ja kuin varkain lukija löytää itsenä keskeltä äärimmäisen väkivaltaisen ihmisen ajatuksia. Paul tarkastelee elämää hyvin räikeän, subjektiivisen moraalinsa kautta ja jakaa maailman kovin mustavalkoisesti oikeaan ja väärään. Jumalallisesti hän on oikeassa ja muut väärässä. Yhteiskunnan asettamat normit, lait ja moraalifilosofia ovat vain haaleita ääriviivoja  jostain toisesta maailmasta.  Yli-ihmisen oikeudella Paul myös jakaa  rangaistuksia oman käden kautta.

alkuruoka

Tarina on nerokas. Ja nimenomaan siksi, että kokonaisuus paljastuu  lukijalle pikkuhiljaa. Tunnelma on pahaenteinen alusta saakka mutta tiivistyy todelliseksi jännitysnäytelmäksi ja saa myös arvoisensa lopun. Lukeminen on nopeaa, vaivatonta ja tarina koukuttaa ensimmäisestä lauseesta lähtien.  Kirjailija on todella taitava, niin juoniteknisesti  kuin sanallisestikin. En voi muuta kuin ihailla ja suositella kirjaa lämpimästi kaikille.

pääruoka

Ainoastaan yksi asia jäi vaivaamaan. En voi olla miettimättä, mikä tuo kirjassa viitattu perinnöllinen dna-poikkeavuus on, joka voidaan todeta lapsivesitutkimuksesta. Oletan, että kirjailija viittaa oikeaan ja seulottavissa olevan poikkeamaan – yleensä tämän tapaisissa asioissa ei ole tapana oikoa totuutta. En keksi muuta poikkeavuutta kuin Jakobsin syndrooman, kromosomipoikkeavuuden XYY (kuulen ilomielin jonkun toisen ehdotuksen!).  Tätä poikkeavuutta todetaan  ilmeisesti keskimääräistä enemmän vankilatuomiota suorittavilla miehillä ja sen on  joskus ajateltu liittyvän aggressiiviseen käyttäytymiseen.  Asia ei kuitenkaan ole lainkaan näin yksioikoinen  ja olisikin  melko vaarallista  kategorisoida ihmistä johonkin käyttäytymislokeroon  kromosomipoikkeavuuden vuoksi. Ajatus on siis lievästi sanottuna ennakkoluuloinen, ja hiukan inhottavalla tavalla jääkin epäselväksi, mitä kirjailija ajaa tällä takaa.  Ajatus myös hiukan kuivittaa sitä kirjan tärkeämpää sanomaa, että me kaikki perimme käyttäytymistapoja esikuviltamme, perheestämme.

jälkiruoka

Kokonaisuus: 4,5
Luettavuus: 4,5
Juoni:4,5
Puhuttelevuus/ sanoma: 3,5
Uskottavuus: 3,5
Milloin ja kenelle: Psykologisesta jännityksestä pitävälle