Jussi Valtonen, He eivät tiedä mitä tekevät

Valtonen2014

Julkaistu 2014

Kustantaja Tammi

Sivuja 559

 

Välttelin alkuun tätä Finlandia-voittajaa sen muhkean koon vuoksi. Yli 500 sivuiset kirjat vaativat aikaa, joka on kuitenkin perheen äidin elämässä sitä kovinta valuuttaa. Luettuani lukuisia ylistäviä kirja-arvioita romaanista,  mieleni taivutteli minut kirjakaupan kautta sohvan nurkkaan tämän opuksen kanssa. Tämän jälkeen kirja kulkikin mukanani kaikkialle, missä saattoi vapautua edes pieni hetki lukemiselle. Kirjan voimakas jännite nappasi vahvaan otteeseensa, ja opusta oli  todella vaikeaa laskea käsistään. Valtonen on todella ansainnut Finlandia-palkintonsa, kertakaikkiaan.

Kirjaa on käsitelty niin paljon eri medioissa, että mitään juonitiivistelmää lienee turha tässä postauksessa jälleen toistaa. Hyviä kirjoituksia kirjasta löytyy mm Kirsin Kirjanurkasta, Annelin kirjoissa -blogista, Hesarista ja Tursasta.  Erityisen kiehtovasti ja anlyyttisesti kirjan sanomia pohditaan  suosikki-blogissani Lue, ihminen! .

Ja sanottavaa ja teemoja Valtosella riittää. Kirja tuntuu käsittelevän useimpia yhteiskunnassamme leijuvia ajankohtaisia kysymyksiä. Jotkut lukijat ovat kokeneet teemojen määrän jopa tukahduttavana. Totta on että kirjassa olisi aineksia useampaankin romaaniin, mutta itse koin kirjan runsauden tärkeänä osana kokonaisuutta ja sen sanomaa:  Kirja on kuin maailma jossa elämme – pohdinnan ja pysähtymisen arvoisia asioita on niin paljon, ettei hallinnantunnetta voikaan syntyä. Lukuisat teemat luovat  kirjalle myös tunteen ajan kulusta. Tapahtumat sijoittuvat muutamalle vuosikymmenelle ja kieltämättä kirjan lopussa tuntuukin, että alun tapahtumista olisi kulunut vuosia aikaa. Niin erilaisia teemoja kirjan alussa käsitellään kuin kirjan lopussa.

Perhearvoihin, työn tekemiseen ja ajankäyttöön liittyvistä teemoista en niin välittänyt.  Näitä tuntui värittävän liikaa jokin taustalta nouseva näkemys, ja tietyt asiat vaikuttivat ajoittain alleviivaituilta.  Kuin kirjailijalla olisi näiden asioiden huutamiseksi vahvojakin henkilökohtaisia syitä. Tämä eroaa selkeästi kirjan muiden teemojen käsittelyistä, joissa Valtonen antaa lukijalle enemmän tilaa ja mahdolisuuksia pohtia asioita eri kannoilta itse oivaltaen.

Itseäni kiehtoi eniten teema ihmisen vapaasta tahdosta. Onko sellaista, ja kuinka paljon käyttäytymistämme ohjaavat tiedostamattomat vaikuttimet. Osaammeko ja keskitymmekö tarpeeksi tulvivan informaation seulomiseen ja käsittelyyn. Ja vaikka kuinka yrittäisimme, pystymme muodostamaan näkemyksemme vain murto-osaan tärkeistä asioista huolellisesti tutustuen. Ja mitä on huolellinen tutustuminen? Onko silloinkaan saamamme informaatio oikeaa? Näin kaoottisessa pirstaloituneessa maailmassa, jossa kaikki ratkaisut perustuvat ”totuuksille”, joiden varmuutta kukaan ei voi tietää, olisi hyvä varoa fanaattisuutta minkään asian suhteen.  Niin minkään asian  puolesta kuin vastaankaan. Kuinka tärkeää olisi kunnioittaa erilaisia arvoja ja eri lähtökohdista tehtyjä päätöksiä. Kuinka tärkeää olisi pyrkiä asioiden tutkimiseen, ihmettelyyn ja ymmärrykseen perehtymisen kautta verrattuna äärimmäisiin mielipiteisiin tai tuomitsemiseen. Jo hyvin pienikin, hyvässä luulossa tehty päätös, toiminta tai sana voivat aiheuttaa perhosvaikutuksen ja johtaa suuriin asoihin.

Lukekaa tämä kirja. Löydätte sieltä varmasti oman teemanne.

Mainokset

Elias Koskimies, Ihmepoika

Ihmepoika_97241

Kustantaja: Gummerus

Sivuja: 191

Kustannusvuosi: 2014

 

 

Elias Koskimies on ohjaaja ja käsikirjoittaja, ja  Ihmepoika on hänen ensimmäinen romaaninsa. Lukukokemuksen jälkeen toivon, ettei se jää viimeiseksi.

Ihmepoika on rohkea omaelämänkerrallinen kuvaus kirjailijan nuoruudesta, ja tapahtumat sijoittuvat 80-luvun Pohjanmaalle. Tarinan päähenkilö on 14-vuotias poika, jolla on vaikeuksia löytää paikkaansa ja olla oma itsensä tuossa pienessä maalaiskylässä.  Hän kuuntelee, tanssii ja laulaa Madonnaa ja kietoo itsensä lohdullisiin haaveisiin tulevaisuudesta. Hän unelmoi sirkuksesta, muutosta New Yorkiin, megatähteydestä, kimaltavista naisten tolppakorkokengistä ja erityisesti vapaudesta – paikasta, jossa  kuka tahansa voi olla erilainen, omanlainen, naismies, miesnainen,  miesmies, naisnainen, sekoilija tai suuri diiva.

Poika elää  siirtymävaihetta, aikaa lapsuuden ja nuoruuden välillä. Tärkeää osaa elämässä näyttelee  talon takana sijaitseva Pikkumetsä, joka sulkee sisäänsä lukuisia seikkailuja ja leikkejä. Metsä muuntautuu milloin vampyyrien asuinpaikaksi, milloin sademetsäksi. Sieltä löytyy intiaanileiri, kannibaaliheimo, lumileopardeja ja zombeja. Kotona huoneen kätköissä on piilossa Barbie, jonka hiuksia värjätään ja kasvoja maalataan tusseilla eri trendien mukaan. Sitten toisaalla, toisina hetkinä on kotibileitä, Datsunin takapenkkejä,  suljettuja ovia, tupakkaa, alkoholia ja autiotaloja.

Tämän henkisen sekamelskan herkkä tasapaino järkyttyy totaalisesti, kun pojan isä sairastuu vakavasti. Tragedia sekoittaa perheen rytmin ja roolit, ja lisääntyvä kaaos ja murheelliset kokemukset ajavat pojan lopulta henkilökohtaiseen vallankumoukseen. Jokin elämänalue on kertakaikkiaan saatava järjestykseen; miksei sitten tunnistaisi ja tunnustaisi omaa identiteettiään itselleen ja kaikille rohkeasti.

Vaikka kirjan aihe on surullinen, kertomus ei sitä kuitenkaan ole. Siitä pitää huolen Koskimiehen hauska ja kepeä tyyli. Ja tämä tyyli ja Koskimiehen omaperäinen kieli on ehdottomasti kirjan upeinta antia.Kerronta on satiirinomaista kuvausta nuoruudesta, aivan kuin ajoittain  nuoren pojan pään sisässä olisikin se vanhempi Koskimies, joka tekee ne ironiset huomiot ympäröivästi maailmasta ja itsestä, eläen kuitenkin vahvasti siinä hetkessä ja sinä 14-vuotiaana poikana.  Ehkä lohdullisuus kaiken surun keskellä syntyykin juuri tästä vaikutelmasta – että kertomus on kuitenkin muistelma. Ja sellaisen ihmisen muistelma, joka tietää, että lopulta kaikki kääntyy kuitenkin hyvin. Luulen, että tämä on myös se asia, jonka  vuoksi kirja on luokiteltu aikuisten kirjaksi eikä nuorisokirjaksi.

Saatteko mitään tolkkua tästä? Ehkä ette, mutta puolustukseni minun pitää sanoa, että kirja ja sen tyyli  ovat jotakin hyvin omalaatuista, ainutlaatuista. Jotain, mihin en ole ennen törmännyt. Jotain, mitä on vaikea kuvailla.

Jotain, mikä pitää lukea itse.

Sirpa Kähkönen, Hietakehto

951126320X Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 336

Minun on tunnustettava, että eräs sivistyksessäni olevista aukoista on ollut Sirpa Kähkösen kokoinen. En ole kirjailijalta mitään koskaan lukenut, eikä kirjailijan tuotanto ole edes ollut to do -listallani. Nyt kirjahyllystämme osui käteeni Sirpa Kähkösen Hietakehto, joka oli osannut oivasti piiloutua kasvavan ja sekaisen kirjahyllymme kätköihin. Tuo Finlandiaehdokkaiden listalla ollut kirjailijan nimi herätti huomioni ja tartuin teokseen ilman minkäänlaisia odotuksia. En tiennyt kirjan olevan osa isompaa Kuopio-sarjaa, vieläpä jopa kuudes teos, ja hyvä etten tiennyt. Olisin todennäköisesti päättänyt aloittaa sarjan alusta, sitten myöhemmin, ja jättänyt kirjan hyllyyn.

Nyt täytyy sanoa, että luulen että olen löytänyt uuden lempikirjailijan. Riikka Pulkkinen vaviskoon. Tämä nainen osaa kirjoittaa niin häkellyttävän kauniisti, niin kuvailevasti ja kipeän todentuntuisesti – ja niin lämpimällä empaattisuudella, kuitenkaan vaipumatta luotaan työntävään sentimentaalisuuteen. Kirjan kieli on uskomattoman rikasta, ja mukana kulkeva savon murre antaa oman rytminsä koko tarinaan.

Henkilögalleria on laaja ja minulla oli ajoittain vaikeuksia pysyä perässä henkilöiden välisistä suhteista. Se ei haitannut kuitenkaan ollenkaan, kun ei murehtinut asiaa liikaa. Hiukan toki ihmettelin, miksi joitain asioita ei avattu tarkemmin, ja että melko suuriakin ”paljastuksia” henkilöhistoriasta tehtiin sivulauseissa. No, tähän selvisi toki syy sitten, kun googletin Kähkösen kirjan luettuani ja tajusin, että kaikki henkilöt ja heidän tarinansa on avattu erittäinkin perusteellisesti valistuneemmalle lukijalle. Historiaa on jopa 5 romaanin verran. Niin.  Mutta nyt täytyy korostaa, että kirjan voi aivan hyvin lukea itsenäisenä teoksena. Ja kannattaakin, jos ei halua lukea koko sarjaa. Toisaalta, luettuani pelkästään ylistäviä arvioita koko Kuopio-sarjasta, ehkä on järkevää aloittaa sarja kuitenkin alusta. Minä ainakin aion.

Hietakehto kertoo elokuisista päivistä huvilalla vuonna 1943.  Huvilalle on vetäytynyt  joukko kuopiolaisia ja sota yritetään hetkeksi unohtaa siinä kuitenkaan onnistumatta.  Eletään niukassa omavaraistaloudessa, ja yksinkertaisista asioista ja pienistä nautinnoista haetaan unohdusta ja hallinnantunnetta kaoottiseen maailmaan. Isossa keskiössä on lapset ja lasten oma sisäinen maailmansa, jonka kuvaamisessa Kähkönen onnistuu riipaisevasti.

Hertta miettinen istui teltan edustalla ja vahti pikkulasten unta. Hänen sylissään oli suljettu lehtiö, se oli nyt viimeistä sivua myöten täynnä, eikä hän saisi tätä hyvää paperia enää mistään, tämä oli viimeinen rauhan ajan lehtiö.

Mutta kuvat olivat tuottaneet iloa syntyessään, lapset hiekkakuopissa, Tuomi ilman paitaa telttansa edustalla, illan haipuvassa valossa, ilmeessään kaipaus ja haikeus ja sotilaan levottomuus. Tuomi ja vaimonsa kahdestaan, profiilissa, nuotion äärellä. Tulen varjot kasvoillaan.

Pimeys oli yhä täynnä ääniä ja tulia, kesä saatettiin matkaan tänä täyteläisenä yönä. Sydän liikkui raskaasti, ei ollut helppo hyvästellä, jokainen talvi vei ihmisestä palan ja jokaiseen kevääseen sitä heräsi hitusen hauraampana.

Mutta olivat nämä lapset, pikkuruiset, kaikki nämä joihin hän oli saanut tutustua. Jos vain Charlotan kohtalo vielä olisi järjestynyt; jos hän olisi kyennyt puhumaan lapsen puolesta paremmin. Hänen ylpeytensä tytön lukemaan oppimisesta; jos hän olisi tiennt, että Blomberg murskaa sen yhdellä iskulla, yhdellä nopealla päätöksellä, jos olisi tiennyt, olisiko jaksanut koko tehtävään ryhtyäkään.

Toisaalta. Hertta Miettinen kuunteli Oton, Liljan ja Mikaelan tuhinaa ja pienten jäsenten kahinaa peittojen alla. Toisaalta hän näytti tytölle, että kaikkialla, mihin ihminen pysähtyy, on tarjolla sanojen lohtu. Hän jätti tyttöön Lintukodon merkin.

Ei ole helppoa uskoa hyvään tässä maailmassa, ajatteli Hertta Miettinen. Minulta on usko ja toivo romahtanut – mutta sen minä teen, mihin minulla vielä on aikaa. Minä huolehdin jokaisesta lapsesta, joka minun lähistölleni tulee. Minä puhun heille niin kuin aikuisille, yhtä arvokkaasti. Kohtelen jokaista heistä niin kuin korkeinta herraa.

Sillä se jälki jonka jätämme lapsiin, on meidän kuolematon merkkimme. 

Kirjasta on arvostelut mm blogeissa  Kirsin kirjanurkka ja Amman lukuhetki

kuva Kari Visala

kuva Kari Visala

Tove Jansson, Kuvanveistäjän tytär

resize

Ruotsinkielinen alkuteos: Bildhuggarens dotter, 1968

Kustantaja: Wsoy

Sivuja 132

 

Kummityttöni kysyi minulta taannoin, kuka on idolini. Hämmennykseltäni en keksinyt tuolloin mitään järkevää vastausta kysymykseen. Nyt  kun olen Tove Janssonin juhlavuoden kunniaksi ahminut taiteilijan tuotantoa ja elämäntarinaa eri muodoissa, luulen että osaisin vastata tuohon visaiseen kysymykseen. Olen kerta toisensa jälkeen haltioitunut Janssonin multilahjakkuudesta ja  elämänasenteesta, joka iskee suoraan sydämeen Ateneumin näyttelyssä, dokumenteissa sekä  hänen kirjoissaan.

Blogistani löytyy aiempi arvio Toven  hurmaavasta Kesäkirjasta. Kuvanveistäjän tytär on vähintään yhtä idyllinen, aistikas  ja  todentuntuinen; se on suora sukellus lapsuuden salaperäiseen maailmaan. Siinä pienen tytön mielikuvitusmaailma ja arjen realismi sekoittuvat hyvin taidokkaalla tavalla. Kirja on jonkin sortin omaelämänkerrallinen muistelma Toven lapsuudesta, mutta lopulta lukijan on mahdotonta tietää, mikä kirjan tapahtumista on todella tapahtunut  ja mikä ei. Todellisuus hämärtyy ja  pakenee lukijan otteesta kuin pilvi, jonka koillistuuli puhaltaa horisonttiin.

Kirja koostuu pienistä novelleista, jotka sijoittuvat Toven isän ateljeehen Helsinkiin, sekä meren keskelle  kesäiseen Pellinkiin. Tarinoissa vilahtelevat Toven äiti, kuvanveistäjä isä, ukki ja mummi sekä paljon muita todellisia hahmoja. Kaikkien tapahtumien keskellä seikkailee lähes omissa oloissaan ja omaan maailmaansa uppoutuneena pieni tyttö, joka tutkii  ja ihmettelee ympäristöään omalla jäljittelemättömällä tavallaan. Erityisen hienosti Jansson on onnistunut kuvaamaan  tätä ihmisen  sisäistä maailmaa, jonka muoto ja laatu muovaavat suhdettamme  ulkoiseen maailmaan. Kuinka suhtaudumme asioihin,  otamme maailman vastaan ja mitä annamme sille takaisin. Tämän kirjan pienen tytön päässä on paljon viisautta, lempeyttä, hyväksyntää, kokeilunhalua sekä oikeanlaista ylpeyttä ja itsevarmuutta.

Kirjan teksti on pettämätöntä ja taidokasta Tovea. Jokainen novelli on kuin proosaruno; jokainen lause on kaunis ja leikkisä. Kirjaa lukiessa voi haistaa meren tuoksut ja maistaa sen suolan huulillaan. Tai  voi kuulla isän balalaikan, tuntea kaakeliuunin lämmön ja haistaa öljylampun tuoksun. Kaikki tuntuu todelliselta, kosketeltavalta – ja jotenkin tutulta. Tarinat todellakin tuovat mieleen muumikirjat ja kirjaa lukiessa voi hyvin ymmärtää, mistä muumien maailma juontaa juurensa.

kuva Kari Visala

kuva Kari Visala

Laura Honkasalo, Eropaperit

9511246941

Kustantaja: Otava

Sivuja: 413

Eropaperit kertoo avioerosta ja sen vaikutuksesta kokonaisen suvun ihmissuhteisiin. Riitaisa avioero repii korjaamattomasti rikki ihmissuhteet jopa neljän sukupolven yli. Eron synnyttämä katkeruus syötetään lapsille osana kasvatusta ja lapsien maailmasta karsitaan pois julmasti ihmiset, jotka ovat valinneet väärän puolen.  Erityisesti kirja kuvaa lapsen kokemuksia  riitaisan ja ruman avioeron kourissa. Kirja on alleviivaava ja  erittäin kantaaottava.

Sinikka ja Jokke tapaavat, rakastuvat, tekevät kaksi lasta ja sitten eroavat. Tästä kirja oikeasti vasta alkaa. Jokke tapaa toisen naisen ja jättää pian perheensä. Alkaa armoton huoltajuuskiista. Honkasalo maalaa tästä eteen päin kirjan mustavalkoisilla väreillä. On hyvä, ja on paha. Kuin lastensaduissa. On hyvä ja huolehtiva Sinikka ja  isoäiti. On paha isä ja tämän paha uusi noitavaimo, Raisa. Raisa ja Jokke haukkuvat huoltajuuskiistan myrskyssä pyristeleville lapsille kilpaa näiden äitiä, Sinikkaa. He pakottavat lapset sanomaan kotonaan Sinikkaa Paskikseksi. He heittävät lasten kotoa tuomat lelut ja kirjat roskiin, koska ne ovat Paskiksen hankkimia. Raisa saa teinimäisiä raivareita lapsille aina kun nämä sanovat yhdenkin poikkipuolisen sanan, mainitsevat äidin tai Raisa muuten kokee, ettei saa riittävää yhteyttä lapsiin. Lapset eivät ymmärrä mitä tekevät väärin ja silti heidät lukitaan pimeään komeroon rangaistuksesti. Mustaa jäähyä.

No, houkutteleeko? Minusta koko kirja oli yhtä mustaa jäähyä.

Teknisestikään kirja ei ole kovin onnistunut. Toistoa on valtavasti. Siis todella paljon. Samat asiat kerrotaan moneen kertaan uudestaan ja uudestaan, jopa samoilla sanoilla. Se alkaa puuduttaa, jopa ärsyttää, ja meinasin tämän toiston vuoksi jättää kirjan kesken muutamaankin otteeseen. Lisäksi rakenteellisesti kirja perustuu lähes kokonaan muistelulle ja menneeseen aikamuotoon, joka on raskas ja vaikeasti hallittava tyylilaji. Lisäksi kirja on liian synkkä. Mitään toivon pilkahdusta ja hengähdystä lukijalle ei anneta. Kaikki hyvä on mennyttä, muisteloissa, ja myös tulevaisuus on maalattu kovin kelmeäksi ja irralliseksi. Kun onnenkyyneleet puuttuvat, ei surun kyyneliäkään lukiessa kirpoa. Ei vaikka tapahtumat ovat kaameita ja  lapsien kohtaama vääryys  julmaa. Onnenhetkien puuttuminen muuttaa kerronnan katkeruuden värittämäksi natinaksi ja vesittää pohjaa tarinalta. En voi myöskään sanoa rakastaneeni puolen sivun mittaisia virkkeitä, jotka rakentuvat  toisistaan irrallisista lauseista, pilkulla erotettuina. Sanat pomppivat silmissä haukotusten siivittäminä, katse harhautuu  ja tekee mieli hypätä seuraavaan virkkeeseen.

No. Oli kirjassa jotain hyvääkin. Sinikkan ja JOukon lapsi Sara on uskottavasti rakennettu hahmo ja hänen ajatuksensa ovat koskettavia.  Kaikenkaikkiaan kirja olisi voinut olla onnistuneempi, jos se olisi ollut ainakin puolet lyhyempi ja esimerkiksi Saran elämysmaailmaan olisi keskitytty enemmän. Olisi otettu vahvempi ote yhdestä henkilöstä ja karsittu muuta. Mutta kaiken kaikkiaan minua harmittaa, että tutustuin Honkasalon tuotantoon tämän kirjan kautta.  Laura Honkasalon aiempaa romaania Sinun lapsesi eivät ole sinun on kehuttu blogiarvioissa ja harmittaa, etten lukenut sitä. Tämän kirjan jälkeen nimittäin  joudun keräämään paljon ryhtiä, ennen kuin(jos) tartun Honkasalon tuotantoon uudelleen.

Eropapereista ovat bloganneet mm  Jenni, Paloheinä ja Katja.

 

Johan Bargum, Syyskesä

syyskesaSensommar / Syyskesä

suomennos:  Rauno Ekholm

Kustantaja: Tammi, 1993

Sivuja: 128

Luin viime syksynä Tove Janssonin Kesäkirjan ja ihastuin sen luontokuvaukseen kesästä ja merestä. Nyt auringon lupaillessa tulevaa kesää kaipasin jotain saman tyylistä kirjallisuutta. Kyselin kirjabloggaajilta suosituksia kesästä ja merestä kertovista kirjoista. Sainkin liudan suosituksia, joista kiitän lämpimästi – tähän yhteisöön voi aina luottaa!

Johan Bargumin kirjoja Syyskesä ja Syyspurjehdus suosittelivat muutamatkin. Kirjailijan nimi oli lisäksi tuttu joskus aiemmin lukemistani postauksista ja herätti myönteisiä muistikuvia arvioista. Niinpä tartuin tänään Bargumin pienoisromaaniin Syyskesä, ihastuin ensinmäisestä lauseesta lähtien kaikkeen ja luin sen yhdeltä istumalta.

Syyskesä kertoo kahdesta veljeksestä Carlista ja Olofista, jotka saapuvat rakkaalle sukuhuvilalle saattamaan sairaan äitinsä viimeisiä päiviä. Veljekset kohtaavat ensinmäisen kerran vuosiin. Huvilalla vietetyt päivät nostavat pintaan lapsuuden kilpailun ja mustasukkaisuuden. Vanhat salaisuudet vaativat selvittelemistä. Luontokuvausta ei missään tapauksessa ole siinä määrin kun Janssonin Kesäkirjassa vaan kirjan tenho piilee enemmän  jännitteisessä ihmissuhdedraamassa. Mutta  hyvä näin.

64829_3270002604896_1123433507_n

Kiitos kiitos, kiitos tätä suositelleelle bloggaajalle! Sain sielulleni kaipaamani tuulahduksen kesää, mutta ennen kaikkea tutustuin loistavaan kirjailijaan.  Bargum kirjoittaa juuri sellaista korutonta proosaa, josta pidän valtavasti. Teksti on loppuunsa saakka tiivistettyä, ja konstailematon kerronta antaa ajatuksille tilaa liitää. Voimakkaiden mielikuvien ja tunnelman luominen ei vaadi puolen sivun mittaisia virkkeitä. Eikä loistava kirjailija välttämättä tarvitse  adjektiivien sotajoukkoa tekemään asiaansa selväksi. Koko maisema voi avautua lukijalle vain muutamalla oikein valitulla sanalla.  Kerta kaikkiaan. Hienoa. Jos saisin lähettää maailmalle yhden turhamaisen toiveen, niin toivoisin osaavani kirjoittaa näin.

Mutta ennen kuin lampun henkkiä alkaa kävellä vastaan tai lehmät alkavat lentää, taidan kipittää kirjastoon lainaamaan lisää Bargumeita. Ja nautiskella. Toivon todella, että tuotannosta löytyy lisää samanlaisia helmiä. Olisi mukavaa löytää pitkästä aikaa (minulle) uusi kirjailija, jolta voisi kahlata useammankin teoksen läpi.

Kirjasta ovat bloganneet mm Sara, Linnea (joka on lukenut kirjan alkuperäiskielellä ja välttynyt muutamilta suomennokseen liittyviltä kökköyksiltä), Maria ja Erja.

10252176_4164466165926_9012538045159927043_n

Kuvat Kari Visala 

Riikka Pulkkinen, Vieras

vieras

Kustantaja: Otava

Sivuja: 299

Blogi on ollut kovin hiljainen kiireiden vuoksi. Kirjoja olen onneksi ehtinyt lukea mutten kaikesta kirjoittaa. Riikka Pulkkisen vieras on odotellut hyllyssä jo puolitoista vuotta lukemistaan ehkä siihen liittyvien ennakkoluulojen vuoksi. Sain kirjan lahjaksi, ja kirjan antaja ei ollut kovastikaan pitänyt kirjasta. Antoi sen kuitenkin, kun tiesi miten paljon pidän Pulkkisesta. Jotenkin kuitenkin lahjan saatteena saamani arvostelu on pidätellyt minua. Ehkä en ole halunnut rikkoa illuusiota Pulkkisesta.

Blogeissa kirja on jakanut kovasti mielipiteitä. Toiset pitävät tätä Pulkkisen parhaana teoksena, toiset eivät niinkään. Itse valitettavasti lukeudun tähän jälkimmäiseen joukkoon. Vieras on erittäin taitavasti kirjoitettu, kieli on hiotua ja lähes runnollista. Lauseet ovat tiivistettyjä, niissä on paljon viisautta eikä mitään turhaa sanota.

Kuitenkin kirja on mielestäni liian pirstaleinen. Teemoja on niin runsaasti, että ote jää lopulta hiukan pinnalliseksi. Teemoihin ei solahda luontevasti sisälle niin, että ne loisivat omia ajatuksia maailmasta, vaan suuri osa jää  teoreettiselle tasolle. Teemat jäävät ikään kuin akvaariolasin taakse huomioitavaksi ja tarkasteltavaksi; tuossa on tuollainen teema ja tuossa tuollainen ja ne liittyvät toisiinsa tämän teeman kautta. Kaikki on näkyvillä, mutta asioita ei voi koskettaa.

Vieras kertoo naispapista, Mariasta, joka kamppailee oman uskonsa kanssa. Hän on sairastanut lapsena anoreksiaa, ja päähenkilön lapsuutta esitellään pitkälle tämän teeman ympärille kietoutuvien takaumien kautta. Maria karkaa yllättäen elämästään. Hän jättää Helsingin, jonne jäävät rakastava mies, isä ja virka, ja matkustaa New Yorkiin kenellekään ilmoittamatta. Syynä pakenemiseen on kotimaassa ja kodissa puristavat erilaiset paineet . Marian elämää ovat jo pidempään varjostaneet uskon murentuminen, lapsuuden traumat, edesmeenneen ja mystisen äidin sairastelu ja valheet sekä paineet oman perheen perustamisesta. Kun  Marian ystävä, pieni koululaistyttö Yasmina pahoinpidellään taustansa vuoksi, raksahtaa MAriassa jokin lopullisesti paikoiltaan. Marian on irtaannuttava elämästään voidakseen käsitellä asioita, tunnustella itseään ja ihmisyyttä, maailman moraalia ja totuuksia. Asioiden käsittelymallissa on jotain samaa, kuin Marian anoreksiavuosissa, jolloin hän irtaantui maailmastaan  sairautensa kautta. Tuolloin hän yritti irrottautua ruumiistaan päästäkseen kauemmaksi todellisuudesta ja voidakseen jättää minuuden taakan taakseen. Nyt Maria irtautuu rutiinista vaihtamalla manteretta, ja mantereella hän hakee jälleen irtautumista itsestään. Hän etsii unohdusta, sinkoutumista sijoiltaan tanssin ja lihallisten ilojen kautta. Ja niiden avulla oivallusta.

Ja Maria käy kaukana. Mutta hän palaa takaisin. Viisaampana, itselleen vähemmän vieraana.

Minulta saat muutakin: saat tämän kaipuun, muukailaisuuden vaikka olisit jo kotona, älä anna sen murtaa sinua sillä onnellisia ovat ne, jotka kantavat mukanaan monta maailmaa.

Kuva Kari Visala

Kuva Kari Visala

Kirjasta ovat bloganneet mm Elina blogista Luettua elämää, Ilselän Minna ja Liisa Luetut, lukemattomat -blogista

Riikka Pulkkinen, Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

0BRE_iiris_kansi.indd

 

Kustantaja: Otava

Sivuja: 174

Julkaistu: 2013

Iiris lempivaaran levoton ja painava sydän on alunperin julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä jatkokertomuksena.  Kertomus on editoitu kirjan muotoon, mutta tarinan alkuperäinen julkaisumuoto paistaa armottomasti kirjassa läpi. Luvut ovat melko tasamittaisia ja keskittyvät käsittelemään kerrallaan selkeästi vain yhtä asiaa. Luvut ovat novellintapaisia ja voin kuvitella, että ne toimisivat  loistavasti erillisinä ja yksittäisinäkin pohdiskeluina maailman menosta ja ihmisistä. Varsinaisesti tämä piirre kirjassa ei häiritse, mutta se tekee kirjasta epätasalaatuisen. Toiset luvut ovat huikeasti parempia kuin toiset. Vaikkeivat ne huonommatkaan tietenkään huonoja ole. Kysehän on kuitenkin Pulkkisesta.

Iiris Lempivaara on 28-vuotias koulupsykologi, joka joutuu kokoamaan elämänsä uudelleen, kun seitsemän vuoden ihmissuhde  ja yhteiselo poikaystävän kanssa päättyy yllättäen.  Iiris putoaa itsetutkiskelun ja onnellisuuskysymysten äärelle ja yrittää kasvattaa itselleen uudenlaista asennetta. Asennetta, joka  rakastaa ihmisiä sellaisina kuin ne ovat. Asennetta, joka ymmärtää maailmaa ja erilaisia valintoja. Itsensä hyvin tuntevan ihmisen asennetta, joka osaa sanoa oikeissa tilanteissa kyllä, ja oikeissa ei.

Pidin kirjasta paljon, vaikka loppua kohden jonkin asteista puutumista alkoikin tapahtua. Missään tapauksessa en kuitenkaan olisi kirjaa suostunut jättämään kesken. Teksti on kepeää ja liitävää, suorastaan kuplivaa, mutta erittäin taidokasta proosaa. Kevyestä poljennosta huolimatta Pulkkinen käsittelee kirjassaan tarkkanäköisesti nuoria aikuisia ja heidän arkisia  huoliaan. Perillepääsemisen tuska, paikalleen asettumisen vaikeus ja onnellisuuteen rauhoittuminen ovat tunnistettavia ja todellisia asioita, ainakin levottomille sydämille. Itse en luokittelisi tätä kirjaa missään tapauksessa chicklit-kirjallisuudeksi, vaikka sellaiseksikin olen kirjaa kuullut moitittavan. Miksi naisten kirjoittama huumori ja satiiri niin helposti pusketaan väkisin tähän muotikategoriaan?  Vaikka Pulkkisen romaanissa vilahtelevatkin suklaa ja korkokengät, ja päähenkilön kehittelemä self help -terapia  on nimeltään ”Näytät hyvältä korkeissa koroissa ja suklaatahroja leuassasi”, on kirjassa käsitellyt aiheet huomattavasti syvällisempiä kuin perinteisessä chicklitissä. Teemojen lisäksi myös teksti on juuri niin taidokasta kuin tämän hetken parhaimman naiskirjailijamme tekstiltä voi odottaa. Kiitos siis jälleen kerran Riikka Pulkkinen. En malta odottaa seuraavaa kirjaasi!

Astrid Lindgren, Ronja ryövärintytär

resize-1

Kustantaja: Wsoy

Sivuja: 240

6-vuotias poikani rakastaa kirjoja ja luen hänelle  paljon ääneen. Minulle on ollut helpotus, että viimeisen parin vuoden aikana olemme päässeet siirtymään kuvakirjojen sijaan pitkiin juonellisiin romaaneihin. Poikani valitsee yleensä kirjat itse ja olemme lukeneet mm. muutamia Harry Pottereita, Risto Räppääjiä ja Reuhurinteitä, ja muita melko tyypillisiä uuden polven lastenkirjoja. Olen kuitenkin uskaltautunut tuputtamaan väliin muutamia omia lapsuusaikani suosikkeja ja ollut ilahduttavaa huomata, että niiden tenho ei ole kadonnut mihinkään – niin äiti kun poikakin on tempautunut klassikkosatujen  juonenkäänteisiin hyvällä intensiteetillä. Peppi Pitkätossun tarinat on kaikki ahmittu läpi ja  Liisa ihmemaassa nauratti ja viehätti hullunkurisuudellaan edelleenkin. Ronja Ryövärintytärtä olen kuitenkin pantannut. Todennäköisesti siitä syystä, että pidin itse kirjasta aikoinaan valtavasti, enkä ole halunnut ottaa sitä riskiä, että tuo utuisen upea mielikuva kirjasta murenisi. Lopulta kirja kuitenkin tarttui kirjakaupan tyrkytyksestä mukaani.  Ja kun se oli aikansa huudellut minulle houkuttelevasti  kirjahyllystämme, en malttanut enää lykätä lukemista.

En saanut pettyä. Kirjan luontokuvaus on kauneudessaan vertaansa vailla ja lukiessa voi melkein haistaa havumetsän tuoksun, kuulla tuulen huokaukset oksissa ja lintujen äänet taivaalla. Käsitellyt teemat ystävyydestä, rohkeudesta, anteeksiannosta ja päättäväisyydestä ovat ajankohtaisia edelleenkin. Ainoastaan ryöväreiden käyttämä karkea kieli kirosanoineen hätkähdytti ja muistutti siitä, että kirja on yli 30 vuotta vanha. Itse en pystynyt näissä kohdissa kunnioittamaan taiteilijan näkemystä vaan lievensin kaikkein vahvimmat kirosanat miedommiksi voimasanoiksi. En vain pystynyt. Mietin, miten päiväkodeissa ja eskareissa toimitaan tällaisissa tilanteissa.

Lindgrenin kirja kertoo kahdesta ryöväriheimosta, jotka elävät rinnakkain Matiaksenmetsässä, mutta riidassa keskenään. Ryövärijoukkojen  viha on syvää ja riidoilla on sukupolvien mittaiset juuret. Tilanne mutkistuu, kun molempien joukkojen ryöväriruhtinaiden lapset, Birk ja Ronja ystävystyvät vihanpidosta huolimatta. Ystävyyttä ei hyväksytä, ja niinpä lapset pakenevat yhdessä ja rakentavat yhteisen kotinsa MAtiaksenmetsään, Karhuluolaan. Lindgrenin tarinassa on selkeitä yhtymäkohtia Romeoon ja Juliaan, mutta onneksi tässä  tarinassa on kuitenkin onnellinen loppu. Ronja ja Birk onnistuvat ystävyydellään sovittamaan vuosikymmenten sodan ja lopulta yhdistämään ryövärijoukot. Samalla he muokkaavat itselleen uuden tulevaisuuden. He  luovat oman salaisen maailmansa ja oman pienen yhteisönsä, jota ohjaa heidän valitsemansa ja kunnioittamansa arvot. Elämän, jossa ei ryöstellä eikä tavoitella rikkauksia.

Kuva Kari Visala

Kuva Kari Visala

On varhainen aamu. Yhtä ihana kuin maailman ensimmäinen aamu. Karhuluolan uudisasukkaat vaeltavat metsänsä halki ja heidän ympärillään on kevään koko ihanuus. Kevät elää kaikissa puissa ja vesissä ja kaikissa vehreissä näreiköissä, se visertää ja suhisee ja murahtelee ja laulaa ja solisee, kaikkialta kuuluu kevään raikas, villi laulu.

Ja he tulevat luolaansa, kotiinsa erämaassa. Ja kaikki on niin kuin ennenkin, tuttua ja turvallista, joki tuolla alhaalla, metsä aamunkoitteessa, kaikki ennallaan. 

Kevät on uusi, mutta kaltaisensa.

-Älä säikähdä, Birk, Ronja sanoi. -Nyt tulee minun keväthuutoni!

Ja Ronja kirkaisi, kirkkaasti kuin lintu, huusi riemuhuudon niin että se kuului kauas metsään.

Helen Fielding, Bridget Jones – Mad about The Boy

 

9789511274209-165x250Kustantaja: Otava

Sivuja 441

Julkaisuvuosi: 2013

Suomentaja: Annika Eräpuro

Oi, ihana Bridget! Tuhannet ja nöyrimmät kiitokset Helen Fielding, että kirjoitit vielä tämän kolmannen jatko-osan, joka ei lainkaan kalpene aiempien osien rinnalla.  Kuinka ihanaa oli näiden kaikkien vuosien jälkeen palata Bridgetin elämään. Kuin olisi tavannut vanhan, aikaa sitten kadotetun ystävän.

Voin lämpöisesti suositella kirjaa kaikille Jones -faneille. Kirja ei petä. Brirdet on edelleen sama sympaattinen ja sanavalmis hupsu, joka yrittää pysyä kyydissä elämän vuoristoradassa. Tällä kertaa vaunussa on mukana myös Bridgetin kaksi lasta.

On hauskaa, että Bridget on vanhentunut lukijoidensa mukana. Lapset tuovat hurmaavan lisänsä tarinaan, ja he ovat todella aitoja ja (varmasti kaikille äideille) tunnistettavia  henkilöhahmoja. Henkistä kasvua ei päähenkilössä ole juurikaan tapahtunut, mutta en sitä odottanutkaan. Huumorissa ollaan jopa menty askel irvokkaampaan suuntaan, mutta syytän tästä lapsia (en Bridgetiä). Eipä pieruhuumori ole minullekaan kahden lapsen äitinä enää kovin kaukainen asia, vaikken siihen aktiivisesti ketään kannustakaan.

Kirja hersytti monet äänekkäät naurut mutta irroitti myös kyyneleitä. Marc Darcyn poismenoa ja siihen liittyvää surua käsitellään kauniisti ja taitavasti.

”Kyllähän sinä teit matikanläksysi, Billy. Muistatko – ne yhtälöt? Me teimme ne yhdessä, kun tulit kotiin koulusta perjantaina.”
”Mutta oli vielä toinenkin tehtävä. Katso Kootee.”
Voi ei, ei käsitöitä. Billy on viimeiset kuusi viikkoa näpertänyt huovanpalasista pientä hiirtä, ja nyt hänelle on annettu ”lomakkeita”, joissa kysytään mystisiä käsitteellisiä kysymyksiä. Katsoin uusinta: Mitä haluat saavuttaa tekemällä hiiren?
Billy ja minä katsoimme toisiimme epätoivoisina. Miten laajasti kysymys oli tarkoitus ymmärtää, siis filosofisessa mielessä? Ojensin Billylle lyijykynän. Hän istui keittiön pöydän ääreen kirjoittamaan ja ojensi sitten paperin minulle:
Haluan saavuttaa hiiren.
”Hyvä”, sanoin. ”Oikein hyvä. Vienkö nyt sinut takaisin nukkumaan?”

Uudesta Fieldingistä ovat bloganneet mm Karoliina jaTaika