Maria Autio, Varjopuutarha

9789512357031

Kustantaja: Kairisto

Sivuja: 202

Ilmestymisaika: 2/2014

 

Olen lukenut Autiolta aiemmin kirjan Ajatustenlukija, joka jätti jälkeensä hiukan muovisen maun. Varjopuutarha on Aution uusin, tänä vuonna julkaistu nuortenkirja, ja on aivan eri tasoinen kokonaisuus. Varjopuutarha kertoo Pihlasta, lievästi autistisen tytöstä ja hänen ponnisteluistaan kohti itsenäisempää elämää. Autio kuvailee hyvin tunnistettavasti aspergerin oireyhtymän erityispiirteitä ja niiden aiheuttamia haasteita lapsen ja  nuoren ihmisen elämään. Pihlan kokemusmaailma aukeaa lukijalle aitona ja uskottavana. Autio säilyttää kerronnassa herkän ja hauraan otteen, ja lukiessa syntyy tunnelma, kuin keskustelisi itse Pihlan kanssa – kuin keskusteluyhteyden voisi menettää, jos jotain yllättävää tai pelottavaa sattuisi. Tämä on mahdollisesti yksi seikoista, joka säilyttää  jännitteen tarinan loppuun saakka.

Tarina on monitasoinen, teksti on kaunista ja kuvailevaa, paikoin runsaankin maalailevaa. Toivon, että se on myös riittävän konkreettista kohdeyleisölle. Aihe on nimittäin tärkeä, ja tällaisen kirjan olisi hyvä kuulua vaikka koulujen opetusohjelmaan. Erilaisuuden hyväksyminen voisi olla helpompaa, jos pystyisi hetkeksi kurkistamaan pintojen alle. Ja tähän Varjopuutarha tarjoaa oivan mahdollisuuden.

Suomi vastaan Ruotsi

978_951_23_5258_6Halusin lukea nuorisokirjan, ja tietenkin mielellään hyvän sellaisen. Piipahdin melko yllättäen kirjastoon, joten en varsinaisesti ollut googletellut itselleni mitään suosituksia uusista ja hyvistä nuorisokirjoista. SItä paitsi viime kesänä yritin hakea netistä tietoa mahdollisesti tasokkaista nuorisokirjoista ja totesin, ettei oikein mikään haku tuottanut kovin kiinnostavia tuloksia. Tai omalla tavallaan  kyllä – luin silloin netistä löytämieni suositusten perusteella tuon Poika raidallisessa pyjamassa sekä Vilja-Tuulia Huotarisen ”Valoa valoa valoa”. Molemmat olivat ihan mielenkiintoisia, mutta eivät kyllä lainkaan perinteisiä genren edustajia.

Niinpä kävelin ennakkoluulottomasti  kirjaston hyllyn luokse, selailin useita kirjoja ja valitsin lopulta hyllystä  kaksi  kappaletta nopeasti syntyneen vaikutelman perusteella. Toinen oli ruotsalaisen Johanna Thydellin kirjoittama ”101 syytä” ja toinen kotimainen Maria Aution romaani ”Ajatustenlukija”.  Molemmat kirjat kertovat rikkinäisten perheiden teini-ikäisistä tytöistä.

Täytyy kyllä sanoa, että Ruotsi vei kyllä voiton tässä vertailussa. Kirkkaasti. Maria Aution Ajatustenlukija on ihan hyvä kirja, jonka kieli on sujuvaa ja selkeää, mutta kaiken kaikkiaan tunnelma ja kokemus jäi kovin kalpeaksi. Todella vakavasta aiheestaan huolimatta kirja ei herättänyt juurikaan tunteita ja tapahtumat tuntuivat jotenkin muovisilta. Tämä synnytti ainakin minussa melkoisen ristiriitaisen olon. Päähenkilölle Iidalle tuntuu tapahtuvan toinen toistaan ikävämpiä asioita, mutta ne esitellään jotenkin niin ulkokohtaisesti että samaistuminen ei onnistu. Tahtoa seistä ja taistella päähenkilön rinnalla ei synny – eikä kirjan repäisevä loppu saa niin ikään repäistyä lukijaa mukaansa riemuun.

1226512_2.jpgxSen sijaan Johanna Thydellin ”101 syytä” oli erittäin positiivinen kokemus. Kirjan kieli on kaunista ja älykästä – se ei aliarvioi lukijaansa eikä sitä ole keinotekoisesti ja turhaan yksinkertaistettu, joka tuntuu olevan melko tavanomaista nuorisokirjoissa. Tarina on myöskin hyvä ja päähenkilön, Puckin,  ajatukset ja tuntemukset ovat hyvin uskottavia.Puckin puolesta jännittää, iloitsee ja inhoaa, ja lukijana toivoo kaikkensa, että tarinassa käy hyvin. Puck todellakin voittaa sympatian puolelleen. Lisäksi tässä kirjassa on lämpöä; Puckin elämässä on myös hyviä asioita, eikä kaikki ei ole vain loputtoman synkkää tapahtumien sarjaa. Hyvät asiat korostavat ja antavat perspektiivin ikävämmille asioille. Kyllä toivoa pitää olla. Silloin on helpompi hengittää ja silloin, on tunteillekin enemmän tilaa.