Tove Jansson, Kuvanveistäjän tytär

resize

Ruotsinkielinen alkuteos: Bildhuggarens dotter, 1968

Kustantaja: Wsoy

Sivuja 132

 

Kummityttöni kysyi minulta taannoin, kuka on idolini. Hämmennykseltäni en keksinyt tuolloin mitään järkevää vastausta kysymykseen. Nyt  kun olen Tove Janssonin juhlavuoden kunniaksi ahminut taiteilijan tuotantoa ja elämäntarinaa eri muodoissa, luulen että osaisin vastata tuohon visaiseen kysymykseen. Olen kerta toisensa jälkeen haltioitunut Janssonin multilahjakkuudesta ja  elämänasenteesta, joka iskee suoraan sydämeen Ateneumin näyttelyssä, dokumenteissa sekä  hänen kirjoissaan.

Blogistani löytyy aiempi arvio Toven  hurmaavasta Kesäkirjasta. Kuvanveistäjän tytär on vähintään yhtä idyllinen, aistikas  ja  todentuntuinen; se on suora sukellus lapsuuden salaperäiseen maailmaan. Siinä pienen tytön mielikuvitusmaailma ja arjen realismi sekoittuvat hyvin taidokkaalla tavalla. Kirja on jonkin sortin omaelämänkerrallinen muistelma Toven lapsuudesta, mutta lopulta lukijan on mahdotonta tietää, mikä kirjan tapahtumista on todella tapahtunut  ja mikä ei. Todellisuus hämärtyy ja  pakenee lukijan otteesta kuin pilvi, jonka koillistuuli puhaltaa horisonttiin.

Kirja koostuu pienistä novelleista, jotka sijoittuvat Toven isän ateljeehen Helsinkiin, sekä meren keskelle  kesäiseen Pellinkiin. Tarinoissa vilahtelevat Toven äiti, kuvanveistäjä isä, ukki ja mummi sekä paljon muita todellisia hahmoja. Kaikkien tapahtumien keskellä seikkailee lähes omissa oloissaan ja omaan maailmaansa uppoutuneena pieni tyttö, joka tutkii  ja ihmettelee ympäristöään omalla jäljittelemättömällä tavallaan. Erityisen hienosti Jansson on onnistunut kuvaamaan  tätä ihmisen  sisäistä maailmaa, jonka muoto ja laatu muovaavat suhdettamme  ulkoiseen maailmaan. Kuinka suhtaudumme asioihin,  otamme maailman vastaan ja mitä annamme sille takaisin. Tämän kirjan pienen tytön päässä on paljon viisautta, lempeyttä, hyväksyntää, kokeilunhalua sekä oikeanlaista ylpeyttä ja itsevarmuutta.

Kirjan teksti on pettämätöntä ja taidokasta Tovea. Jokainen novelli on kuin proosaruno; jokainen lause on kaunis ja leikkisä. Kirjaa lukiessa voi haistaa meren tuoksut ja maistaa sen suolan huulillaan. Tai  voi kuulla isän balalaikan, tuntea kaakeliuunin lämmön ja haistaa öljylampun tuoksun. Kaikki tuntuu todelliselta, kosketeltavalta – ja jotenkin tutulta. Tarinat todellakin tuovat mieleen muumikirjat ja kirjaa lukiessa voi hyvin ymmärtää, mistä muumien maailma juontaa juurensa.

kuva Kari Visala

kuva Kari Visala

Veijo Meri, Suomen paras näyttelijä

Suomen paras näyttelijä on melko lyhyt näytelmä ja Veijo Meren teksti on nopealukuista ja sujuvaa. Henkilöhahmot ovat huvittavia karikatyyrejä, ja hullunkurinen juoni saa ajoittain hymyn väreilemään suupielille. Siihen se sitten enimmäkseen jääkin. Juoni on melko köykäinen, ja näytelmä idea ja kirjoittamisen syy jäivät minulle hiukan epäselväksi.

Suomen paras näyttelijä kertoo näyttelijästä, Reiskasta, joka on Suomen paras.  Hänen sanotaan olevan niin hyvä, että jos hän esittää puistonpenkkiä, kaupunkiin tulevat maalaiset istuvat sille syömään eväitään. Reiskan ongelma on ailahtelevainen luonteenlaatu, minkä vuoksi hän on saanut potkut edellisestä työpaikastaan. Nyt hän elää huolettomasti lainaamalla ja huijaamalla rahaa, murehtimatta turhia elämänsä etenemisestä. Hänen kollegansa haluavat kuitenkin auttaa Reiskaa ja järjestävät hänet työhaastatteluun pienelle paikkakunnalle teatterinjohtajaksi. Haastattelu ei mene kuitenkaan odotetusti tai Reiska ei vastaa teatterin tarpeita, ja niinpä paikka jää saamatta. Näytelmä loppuu irvokkaasti, kun Reiska riisuutuu valitsijoiden edessä ja tarjoaa takkinsa,  pukunsa ja kellonsa puvustoon.

Minulla on sellainen ongelma, että odotan erityisesti näytelmiltä, ja mielellään romaaneiltakin, jonkinlaista sanomaa. Lupsakka ja hyväntahtoinen hassuttelu ei useinkaan jaksa kiinnostaa kovin kauan, ja usein jään vain ärtyneenä ihmettelemään, miksi ihmeessä tämäkin ralli on kirjoitettu. Lämpenen enemmän  esim Tsehovin tai Beckettin  tyylilajin pohdiskeleville ja maalaileville tragikomedioille, jossa ihmisyyden tarkastelu tuo näytelmiin mukanaan tarkkanäköisemmän huumorin. Ei näytelmissä  tarvitse tapahtua jatkuvasti jotakin hassua. Banaaninkuoriliukastelu ei ole oikein koskaan minuun vedonnut. Ja  vaikkei Suomen paras näyttelijä saakkaan missään vaiheessa näytelmää kakkua naamalleen, niin jotenkin siihen tyylilajiin tämän näytelmän kuitenkin kategorioisin. Ehkä Meren  näytelmästä on löydettävissä myös teemoja, esimerkiksi teatterimaailman kritiikkiä, mutta jotenkin en jaksanut niitä edes pohtia.