Veijo Meri, Suomen paras näyttelijä

Suomen paras näyttelijä on melko lyhyt näytelmä ja Veijo Meren teksti on nopealukuista ja sujuvaa. Henkilöhahmot ovat huvittavia karikatyyrejä, ja hullunkurinen juoni saa ajoittain hymyn väreilemään suupielille. Siihen se sitten enimmäkseen jääkin. Juoni on melko köykäinen, ja näytelmä idea ja kirjoittamisen syy jäivät minulle hiukan epäselväksi.

Suomen paras näyttelijä kertoo näyttelijästä, Reiskasta, joka on Suomen paras.  Hänen sanotaan olevan niin hyvä, että jos hän esittää puistonpenkkiä, kaupunkiin tulevat maalaiset istuvat sille syömään eväitään. Reiskan ongelma on ailahtelevainen luonteenlaatu, minkä vuoksi hän on saanut potkut edellisestä työpaikastaan. Nyt hän elää huolettomasti lainaamalla ja huijaamalla rahaa, murehtimatta turhia elämänsä etenemisestä. Hänen kollegansa haluavat kuitenkin auttaa Reiskaa ja järjestävät hänet työhaastatteluun pienelle paikkakunnalle teatterinjohtajaksi. Haastattelu ei mene kuitenkaan odotetusti tai Reiska ei vastaa teatterin tarpeita, ja niinpä paikka jää saamatta. Näytelmä loppuu irvokkaasti, kun Reiska riisuutuu valitsijoiden edessä ja tarjoaa takkinsa,  pukunsa ja kellonsa puvustoon.

Minulla on sellainen ongelma, että odotan erityisesti näytelmiltä, ja mielellään romaaneiltakin, jonkinlaista sanomaa. Lupsakka ja hyväntahtoinen hassuttelu ei useinkaan jaksa kiinnostaa kovin kauan, ja usein jään vain ärtyneenä ihmettelemään, miksi ihmeessä tämäkin ralli on kirjoitettu. Lämpenen enemmän  esim Tsehovin tai Beckettin  tyylilajin pohdiskeleville ja maalaileville tragikomedioille, jossa ihmisyyden tarkastelu tuo näytelmiin mukanaan tarkkanäköisemmän huumorin. Ei näytelmissä  tarvitse tapahtua jatkuvasti jotakin hassua. Banaaninkuoriliukastelu ei ole oikein koskaan minuun vedonnut. Ja  vaikkei Suomen paras näyttelijä saakkaan missään vaiheessa näytelmää kakkua naamalleen, niin jotenkin siihen tyylilajiin tämän näytelmän kuitenkin kategorioisin. Ehkä Meren  näytelmästä on löydettävissä myös teemoja, esimerkiksi teatterimaailman kritiikkiä, mutta jotenkin en jaksanut niitä edes pohtia.

Bertolt Brecht, Setšuanin hyvä ihminen

Brechtin mielenkiintoinen näytelmä sijoituu Kiinaan, Setšuanin  pääkaupunkiin, jossa kansa elää köyhyydessä. Kaupunkiin saapuu kolme Jumalaa, jotka etsivät hyviä ihmisiä. Ja jos maailmasta löytyy tarpeeksi hyviä ihmisiä, on maailma riittävän arvokas säilytettäväksi. Jumalat ovat jo ennen Setšuaniin saapumistaan kiertäneet maakuntia ja saaneet pettymyksekseen havaita tehtävän olevan vaikeampi kuin olivat ensin odottaneet. Jumalia pelkääviä ja arvostavia ihmisiä, jotka ovat omistaneet elämänsä hyvän tekemiselle ei tahdo löytyä periksiantamattomasta  ponnistelusta huolimatta.

Lopulta kaupungista kuitenkin löytyy yksi potentiaalinen ehdokas, katutyttö Šen Te, joka majoittaa Jumalat vaatimattomaan asuntoonsa, kun heidät on jo usealta ovelta käännytetty. Jumalat päättävät poiketa  periaatteistaan ja antavat tytölle kannustimeksi rahaa. Rahoillaan tyttö ostaa tupakkakaupan. Kauppa on kuitenkin pian vararikon partaalla, kun tyttö haluaa auttaa kaikkia korttelinsa köyhiä ihmisiä, ja hän alkaa jakaa ilmaista ruokaa nälkäisille  ja ottaa kodittomia kattonsa alle elätettäviksi.

Jumalien usko Šen Ten hyvyyteen myös ajoittain horjuu, ja huolimatta  tämän äärimmilleen viedystä epäitsekkyydestä, Jumalat  pitävät tytön ponnisteluja  riittämättöminä ja pinnallisina. Jumalat ovat ankaria vaatimuksissaan eivätkä suvaitse minkäänlaista horjumista.Kuitenkin,  mitä pidemmälle tarina etenee, mitä kauemmin Jumalat viettävät maan päällä ja mitä enemmän pettymyksiä he niittävät, sitä varmemmin alkaa Jumalien puritaanisuus karista. Jos maailman haluaa säilyvän, täytyy asioita alkaa katsoa sormien läpi, myös Jumalien.

Näytelmä on nerokas! Se on hauska, mutta samalla se ruotii ankarasti maailman raadollisuutta. Onko kolikolla aina kaksi puolta? Onko toisen hyvä  jonkun toisen paha? Ja jos pahat teot vasta mahdollistavat hyvät, ja Jumalatkin alkavat paineen musertamina hyväksyä tämän, eikö se ole todiste tämän maailman onnettomasta tilasta?

Jos mielit tutustua Brechtiin, luulen, että tämä on teos josta kuuluu aloittaa.

Anton Tšehov, Lokki

Näytelmä on lyhyt, alle sata sivua, mutta minulla meni sen lukemiseen useita päiviä. Teksti on niin kaunista, niin täynnä merkityksiä ja ajatuksia, että se ansaitsee pohdiskelevan lukutahdin. Lokki on todella surumielinen ja viipyilevä teos, joka jättää lukijansa ajattelemaan. Henkilöt ovat monikerroksisia ja aitoja ja ne tarjoavat mahdollisuuden itsetutkiskeluun, maailman tarkasteluun.

401813_3106434755802_2145247574_n

Näytelmä sijoituu Venäjän maaseudulle, jossa joukko ihmisiä viettää kesäpäiviä huvilalla. Tarinaa kuljettaa dialogi, joka esittelee ihmisten  toiveita, pelkoja, mahdollisuuksia ja valintoja.  Tapahtumia tai vauhdikkaita juonenkäänteitä ei juurikaan ole. Tunnelma on seisahtunut, jännitteinen ja odottava.  Henkilöt vellovat pinnallisissa ongelmissaan ja kuluttavat aikaansa päämäärättömästi. He rakastuvat vääriin ihmisiin, riutuvat yksipuolisessa rakkaudessaan ja pelossaan toteuttaa unelmiaan. Ne jotka ovat saavuttaneet jotain, vahtivat tonttiaan ja sokeutuvat siitä kykenemättä todelliseen lähimmäisenrakkauteen. Suojelevat pinnallista elämäänsä.

Hahmoja on  kolmetoista. On unelmien ja haaveiden voimalla elävät nuorukaiset; kirjailijan uraa aloitteleva Konstantin Gavrilovitš Treplev, näyttelijätären urasta haaveileva Nina Mihailovna Zaretšnaja sekä tilanhoitajan tytär Maša. Nuorten haaveita peilataan uransa huipulla liihottaviin keski-ikäisiin näyttelijätär Irina Nikolajevna Arkadinaan ja kirjailija Boris Aleksejevitš Trigoriin. Muun seurapiirin muodostavat Arkadinan veli, tilanhoitaja vaimoineen, lääkäri sekä opettaja, ja lisäksi taustalla vilahtelee palvelusväkeä.

998564_3308607730000_2054053068_n

Näytelmässä nuori kirjailija ja aloitteleva näyttelijätär kohtaavat vastustusta ennen kuin heidän uransa  on  edes alkanut. Heidän haaveitaan halveksitaan eikä niitä oteta vakavasti, ja nuorilla vaikuttaa olevan  vahva tarve näyttää epäilijöiden ajatukset virheellisiksi.  He toteuttavat unelmansa, ainakin teorian tasolla, ja kuitenkin löytävät itsensä entistä onnettomanpina elämiensä keskeltä. Lopulta  mieleeni jääkin kysymys, mikä on haaveiden lopullinen motiivi. Ovatko nämä todellisia unelmia vai kiihkeää hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisen kaipuuta? Ovatko haaveetkin vain lumetta, elämän suurta näytelmää? Tunteeko ihminen edes itseään?

Sorinin tilanhoitajan tytär, Maša, eroaa muista näytelmän nuorukaisista. Hän  pyrkii suhtautumaan elämään realistisesti ja tekemään järkiratkaisuja elämässään turhan unelmoinnin sijaan. Niinpä hän nai Semjon Semjonovitš Medvedenkon, Mašaan rakastuneen, mutta valjun opettajan. Näytelmän lopussa Mašan elämä on asettunut odotettuihin uomiinsa, perheen perustamiseen, lapsen hoitoon ja arkisiin askareihinsa. Mutta yhtä surullinen on hänenkin tarinansa  päätepiste kuin muidenkin näytelmän hahmojen. Maša ei ole päässyt syvimmistä toiveistaan ja rakkaudestaan Konstantin Gavrilovitš Trepleviä kohtaan. Saavutettu tasainen ja ennalta-arvattava elämä sekä tylsä aviomies ovat katkeroittaneet Mašan ilkeyksiä latelevaksi nalkuttavaksi vaimoksi. Kuinka surullista on seurata miten hän ostaa itselleen pieniä paloja onnea (tai unohdusta) lähettämällä miehensä lasta hoitamaan ja jäämällä itse pelaamaan korttia ystäviensä kanssa. Samalla hukuttaen murheensa pulloon.

Pääseekö ihminen ikinä ajatuksistaan? Voiko ihminen hallita elämäänsä? Kieltää itsensä, muuttaa haaveitaan? Vai onko parempi tavoitella haaveitaan, vaikka haaveena olisi saada kuu taivaalta?

Anton Tšehov hymyilee katkerasti sivistyneistön ja aristokraattien ongelmille. Nämä ihmiset ovat kaukana eloonjäämiskamppailusta. Elämä on vaurasta ja avoinna mahdollisuuksia, mutta kukaan ei ole onnellinen. Kuitenkin ongelmat ovat todellisia ja surut voimakkaita kokijoilleen. Ei ihminen voi mitään luonnolleen. Se sopeutuu aina kaikkeen, myös hyvinvointiin. Ja koska on ajattelija, se tuo maailmaan (myös vauraaseenkin) ajatuksensa ja dilemmansa. Ehkä ihminen pyrkii stabiiliuteen, mutta lopultakin nauttii enemmän matkasta. Silloin kai tärkeintä on, että on haaveita, joita kohti pyrkiä. Aina ja tarvittaessa uusia.

1477539_3731451580832_5835876_n

 

Kuvat Kari Visala

Molière, Ihmisvihaaja

Ihmisvihaaja on viiden näytöksen pituinen huvinäytelmä, jossa tapahtuu kovin vähän. Näytelmän päähenkilö, Alceste, vihaa ihmisluontoa sen vilpillisyyden vuoksi. Alceste tuomitsee ihmiset kyseenalaisista motiiveista ja keinoista saavuttaa haluamansa. Hän vihaa liehakointia, imarteluita, kumarteluita, edunpyyntiä, konnuuksia ja koiruuksia. Hän arvostaa rehellisyyttä ja korutonta  suoruutta. Alcesten jakelema suora palaute johtaa häntä vaikeuksiin ja riitoihin ihmisten kanssa. Alcesten tuntema ihmisluonnon ja yhteiskunnan inho ladataan pöytään heti näytelmän alussa Alcesten luonteen alleviivaamiseksi. Loppupuolella näytelmää tämä teema jotenkin haalistuu ja päällimmäiseksi jää epätoivoisen lemmen aiheuttama stressi ja murhe. Viimeisillä sivuilla Alceste ei sen kummemmin kuin muutakaan hahmot latele riitaa haastavia totuuksia vaan hän jopa hieroo sopua lemmittynsä kanssa huolimatta tämän katalasta vilpillisyydestä. Niin ikään ystävä Philinte saa  ihmisvihaajalta osakseen kiitosta puhetaidoistaan, vaikka näytelmän alussa Alceste hänet kiroaakin käytöksensä vuoksi. Saapa nuori kihlaparikin häneltä sydämelliset ja aidot onnentoivotukset osakseen.

En pitänyt näytelmästä juurikaan. Juonen käänteet tuntuvat vaisuilta ja sanan miekka olisi voinut olla terävämpi ja ilkeämpi. Teemat ovat toki ajattomat; ihmisten kaksinaamaisuus, pyrkyryys, oman edun tavoittelu ja vastakaiuton riutava rakkaus. Kaikki nämä asiat ovat ajankohtaisia nyt sekä tulevaisuudessa, ja näytelmä on taipuisa esitettäväksi eri aikakausissa ja ympäristöissä. Epäilemättä se myös naurattaa katsojaansa – jotenkin vain jäin kaipaamaan sitä viimeistä tvistiä, lopullista sydämen sykähdystä.

Minna Canth, Anna Liisa

Yksi näytelmäkirjoituskurssilla luettavista näytelmistä on Minna Canthin klassikkonäytelmä Anna Liisa. Kun  tuo näytelmä mainittiin luettavien joukossa, muistin heti, että olen lukenut sen aiemminkin, 20 vuotta sitten yläasteella.  Välittömästi minussa heräsi puntteja tutisuttava aavistus, että olen tehnyt näytelmästä myös analyysin, ja että se on minulla tallessa. Innostuksen ja myötähäpeän pelon sekaisin tuntein riensin kaivelemaan arkistojani , ja niin vain löysin tuon monta sivua pitkän ja hartaudella kirjoitetun analyysini. Se oli raapustettu kaunokirjoituksella  9. luokan äidinkielen vihkoon. Tiedättekö, sellaiseen suureen siniseen, A4 kokoiseen ruutuvihkoon.  Vapisevin mielin sukelsin aikamatkalle nuoruuteni ajatuksiin ja sielunmaisemaan. Suljin vihkon kuitenkin tyytyväisenä – näytelmä oli herättänyt jo tuolloin paljon ajatuksia ja tuntemuksia, mutta luojan kiitos oli havaittavissa, että sentään jotain kasvua on tapahtunut viimeisen 20 vuoden aikana…

1375752_3560278981624_705834886_n

Näytelmän Anna Liisa on  hyväkäytöksinen ja vakavamielinen talollisen tytär, joka on menossa naimisiin.  Tapahtumat  on tiivistetty kahteen vuorokauteen ennen Anna Liisan ja tämän sulhasen, Johanneksen, kuulutuksia. Näytelmän jännite syntyy salaisuuksista, vuosien takaisista traagisista tapahtumista, jotka nyt ennen kihlajaisia kaivetaan esille lopullista jälkipyykkiä varten.  Anna Liisalla on  15-vuotiaana ollut salattu suhde Mikkoon, talon renkiin. Suhde  on päättynyt vuosia aikaisemmin Anna Liisan raskauteen ja Mikon pakoon, ja raskaus on lopulta päättynyt surusta sekaisin olevan tytön metsäsynnytykseen ja lapsenmurhaan. Tätä rikosta Anna Liisa  on  kantanut tunnollaan  vuosia ja yrittänyt hyvittää tekoaan itselleen moitteettomalla ja kurinalaisella elämällä – pääsemättä kuitenkaan irti omatunnon kuristavasta soimauksesta. Itsemurhayrityksen jälkeen Anna-Liisa on hiljalleen yrittänyt koota itseään ja saada otetta elämästä. Rakkaus Johannekseen on luonut hänelle lupauksen onnesta, ja kihlaus on herättänyt toivon jonkinlaisesta mielenrauhasta ja normaalista elämästä. Kun Anna Liisa on saanut tämän haparoivan otteen elämästä, paikalle ilmaantuu Mikko estämään kihlausta ja vaatimaan tyttöä itselleen.   Anna Liisa ei kuitenkaan lupaa Mikolle mennä ja niin Mikko uhkaa paljastaa Anna Liisan salaisuuden kaikille. Räjähdysaltis ja piinaava tunnelma on valmis.

1383277_3506995569572_1005936114_n

Muistin Anna Liisan juonen hyvin 20 vuoden tauonkin jälkeen, joten melkoisen vaikutuksen näytelmä on minuun aikoinaan tehnyt. Ja vakuutti jälleen uudella kierroksella.  Tarina on ollut ajankohtainen 100 vuotta sitten, 20 vuotta sitten ja on sitä edelleen.  Näytelmän käsittelemät teemat eivät ole vanhentuneet.

Ihminen voi olla yksin, vaikka ympärillä olisi perhe ja kokonainen tiivis kyläyhteisö. Ja pohjaton yksinäisyys voi johtaa pohjattomaan suruun, sekavuuteen ja henkiseen umpikujaan, josta nouseminen ilman tukea voi olla mahdoton tehtävä. Jos perheen sosiaalisen statuksen ylläpitäminen ajaa arvoasteikossa lähimmäisenrakkauden edelle, mihin ihminen tukeutuu. Keneen nojata,  jos ei perheeseensä ja valitsemaansa elämänkumppaniin? Onko millään enää mitään pohjaa?

Anna Liisan vanhemmille mikään arvo ei ole pyhä. He ovat luovuttamassa Anna Liisan Mikolle vain säästyäkseen julkiselta nöyryytykseltä. He ovat valmiita taipumaan kiristäjän uhkauksiin ja unohtamaan lapsensa toiveet vain säilyttääkseen elämänsä kulissit. Tuskin mitään onnellista olisi seurannut sellaisesta lopusta. Koska jos millään ei ole mitään väliä, jos mikään aito ei ole arvokasta, jääkö ihmiselle jäljelle mitään pelastettavaa? Voiko pelastetun kuoren alle jäävälle tyhjyydelle rakentaa elämää?

Mutta Anna Liisa on vahva.  Hän kasvaa näytelmän aikana pelokkaasta tytöstä aikuiseksi  ja kantaa itsensä lisäksi vastuun kaikkien muidenkin perheenjäsentensä tulevaisuudesta ja onnellisuudesta. Hän on lopulta ainoa, joka kykenee  tekemään  päätöksen tilanteen todelliseksi ratkaisemiseksi nostaen lopulta itsensä moraalisesti  pinnallisen kyläyhteisön yläpuolelle.

1209171_3501964803806_489606286_n

Kuvat Kari Visala

Mikko: Hiljaa! Hiljaa! Kyllä minä sinut vielä lannistan. Ei tämä leikki tähän lopu. Koska et hyvällä taivu, niin koetellaanpa toista keinoa.
Anna Liisa: Koettele! Minä en sinua pelkää. Sinä et mahda minulle mitään.
Mikko: Enkö minä mahda? Ajattelepas tarkemmin. Enkö minä mahda?
Anna Liisa: Et. Sinä et mahda minulle mitään.
Mikko: Entäs se lapsenmurha?
Anna Liisa: Sillä minua nyt tahdot säikyttää, samoin kuin äitisi. Turha vaiva! Se ei vaikuta mitään. Sinä et sitä ilmoita, tiedänhän minä, koska itse olet siihen osallinen.
Mikko: Minäkö osallinen? Lapsenmurhaan?
Anna Liisa: Ellet suorastaan siihen, niin –
Mikko: Mutta siitähän juuri on kysymys. Ei lapsen synnyttämisestä kai kuritushuonetta anneta, tunnet kait sinä lakia sen verran? Mutta murhasta annetaan
Anna liisa: Sekö sitten on tarkoituksesi, että saatat minut kuritushuoneeseen? Täytyy sanoa – sinä olet tosiaan hyvin jalomielinen.
Mikko: Ehk’ei tarvitse mennä niin pitkälle. Kenties jo riittää, jos isäsi ja Johannes saavat tietää sinun salaiset asiasi.
Anna Liisa (vaikenee neuvottomana)
Mikko: Vai mitä luulet? Eiköhän tule teille silloin jo ero?
Anna Liisa: Tulee. Kaiken varmaan meille silloin tulee ero.
Mikko: Sitä minäkin. Johanneksen rakkaus sammuu sillä kertaa. Sillä ei ole sen syvempiä juuria.
Anna Liisa: Enkö minä sitten koskaan maailmassa saa toivoa onnea? Onhan kaikilla muilla ihmisillä, miksi ei milloinkaan minulla?
Mikko: Siltä haaralta sitä et saa.

—————————————————————————————————————————————————————

Kokonaisuus: 4,5
Luettavuus:4,5
Juoni: 4,5
Puhuttelevuus/ sanoma: 5
Uskottavuus: 4,5
Milloin ja kenelle: Kaikille pohdiskelua kaipaaville. Tämä on suomalaisen näytelmäkirjallisuuden klassikko ja todellinen helmi. Vaikka teksti on juoksevan sujuvaa ja nopealukuista, tämä ei  varsinaisesti ole mitään aivojen lepuutuskirjallisuutta – kuten ehkä juonesta voi päätellä.

August Strindberg, Aavesonaatti

Joku lukija saattaa ihmetellä, miksi näytelmiä arvioidaan suhteellisen runsaasti tässä blogissa – verrattuna kaunokirjallisen proosan määrään.  Syynä siihen on se, että käyn Juha Hurmeen vetämällä näytelmäkirjoittamisen kurssilla. Ja kurssiin kuuluu, että tietyt näytelmät luetaan kurssin aikana, hiljalleen.  En ole juurikaan aiemmin lukenut näytelmiä vaikka niitä mielelläni ja melko ahkerasti käynkin katsomassa. Mutta nyt niitä lukiessa ymmärtää kyllä, että tähän taiteenalaan pitäisi tutustua ilman erillistä motivaatiopotkuakin – näytelmät ovat loistavaa kirjallisuutta. Ja se tulee aivan liian helposti  ohitettua. Näytelmissä asioita ei turhaa selitellä, vaan lukijalla on tilaa hengittää ja löytää omat merkityksensä asioille. Hyvä dialogi vie asioita nopeasti eteenpäin ja ruokkii lukijansa ajattelua ja mielikuvitusta. Vaikka tästä kurssista ei muuta jäisikään henkiseen reppuuni (mitä en kyllä usko), olen jo nyt tuhannesti kiitollinen tästä – laajentuneesta, sivistävästä kirjallisesta tarjonnasta, joka minulle on kurssin myötä  avautunut. 

735011_2696092737508_1908116841_n

Aavesonaattia on pidetty näytelmänä, johon näkemyksellisesti vahvat ohjaajat tarttuvat aina ajoittain.  Sitä on esitetty suomalaisissa ammattiteattereissa harvakseltaan,  alle kymmenen kertaa. Kantaesitys nähtiin vuonna 1948 Kansallisteatterissa ja tämän jälkeen esitys on ollut siis melkoinen  harvinaisuus.

Näytelmä on kuin usvaista unta. Tapahtumat, henkilöhahmot ja heidän tarinansa ovat niin absurdeja, että  minua  kaduttaa, etten käynyt katsomassa esitystä teatterissa, kun siihen olisi ollut mahdollisuus. Aavesonaatti esitettiin  Turun kaupunginteatterin Sopukassa viime talvena.

Olisi ollut mielenkiintoista nähdä näytelmä toteutettuna lavalla – kokonaisuus vaikuttaa nimittäin kohtalaisen haastavalta. Strinberg kuvaa käsikirjoituksessaan poikkeuksellisen tarkasti näyttämön näkymät ja lavasteet sekä hahmojen sijoittumisen kaiken keskelle.  Strinbergin kuvaus näkymästä on runsas; on paljon huoneita, ovia ja rappuja, kerroksia ja ikkunoita.  Se tuntuu oudolta, mutta tarpeelliselta.  Runsaus lisää  kasvavaa salamyhkäisyyttä ja saa aavistelemaan ovien takaa avautuvia uusia salaisuuksien kammioita.  Näytelmässä on seisahtunut tunnelma, mutta paljon jännitteitä, jotka rakentuvat nimenomaan odotukselle ja lukijan mielessä kasvaville arvailuille tulevasta lopusta. Eikä loppua voi mitenkään aavistaa, näytelmässä ei ole mitään ennalta arvattavaa.

Vertauskuvia ja tematiikkaa näytelmässä on niin runsaasti, että osaava ohjaaja löytää varmasti keinot ilmaista lähes mitä vain haluamaansa ajankohtaista pohdiskelua vaativaa asiaa. Minulle tämä ylitsepursuava merkityksien viidakko aiheutti kuitenkin runsauden pulan. En saanut enää mistään kiinni ja kaikki syvällisempi pohdinta jäi jatkuvan havainnoinnin varjoon. Se ei kuitenkaan poista näytelmän taianomaisuutta – kaikkea ei ehkä aina tarvitsekaan tulkita puhki. Joskus voi vaan leijailla unen mukana tapahtumista toiseen, ja hämmästellä.1479359_3716293521890_559309318_n

Kuvat Kari Visala

William Shakespeare: Richard III

Valitettavasti en osannut suhtautua näytelmään vakavasti. Luin sen ensimmäistä kertaa elämässäni, enkä koskaan ole nähnyt esitystä näyteltynä. Näytelmän tapahtumat tuntuivat niin vierailta ja kaukaisilta, että ne saivat mielessäni farssimaiset piirteet.  Ajatuksiini piirtyi lähinnä Monthy Pythonin tyylinen mielenmaisema tai Mustan Kyyn esittelemä tudoriaalinen Englanti. Päitä katkottiin niin, että maalaistyttöä huimaa. Alussa lueteltu henkilöhahmojen määrä aiheutti haukotuksia (tai epätoivoa, vaikea sanoa), mutta näytelmää lukiessa ymmärsin, että hahmoja on oltava runsaasti, että jatkuva teurastaminen voi jatku näytelmän loppuun saakka…Joka tapauksessa kaikki tämä tuntui  kovin absurdilta, ei niinkään jännitysnäytelmältä. Ymmärrän kyllä että Shakespeare on suuri näutelmäkirjailija ja kunniansa ansainnut –  mielikuvitukseni on vain todennäköisesti varsin huono tai mieleni vahvasti paatunut. Paha sanoa. Joka tapauksessa liikutus tai syvät tunteet eivät täyttäneet mieltäni.  Viihdyttävää luettavaa kuitenkin. Nousin sohvalta vasta päästyäni loppuun saakka.

Eniten ajatuksia, tai sanoisinko paremminkin ärtyneisyyttä aiheutti vanha äiti Margaret, joka raivostuttavalla tavalla väheksyi muiden murheet maanrakoon vertaamalla niitä omiin menetyksiinsä.  Suru kun on aina subjektiivinen kokemus eikä sen syvyyttä voi millään objektiivisella asteikolla mitata.

richard

Sofokles, Antigone

Sofokleen Antigone on erittäin ajaton. Sen käsittelemät teemat ovat löydettävissä  myös nyky-yhteiskunnasta, oman aikamme suurista ja pienistä kysymyksistä, joiden kanssa ihminen painii. Kysymykset ovat edelleen samat, vain kehykset ovat erilaiset.

Ihmisen kysymykset ja moraaliset ja filosofiset dilemmat ovat pysyneet samanlaisina, koska ihminen on edelleen samanlainen. Ja vaikka maailman raamit ovat muuttuneet, on ihminen kuitenkin se, joka tuo mukanaan maailmaan filosofiset ongelmat, näkemyserot ja  arvot.  Ympäristö asettaa meille  haasteita vain fyysiseen selviytymiseen. Filosofiset haasteemme  me luomme itse. Meissä edelleen asuu ahneus, ylpeys, empatia, sääli, toivo ja kaikki muut toimintaamme ohjaavat motivaattorit kuin antiikin kreikassakin.  Olemme  edelleen yksilöitä, mutta edelleen myös osa tarvitsemaamme kollektiivia.   Emme elä vietinvaraisesti eikä laki ole meille sama asia kuin moraali. Kaikki filosofinen kehitys ja oppiminen tapahtuu vain yksilötasolla, yhdessä ihmisessä ja yhden elämän aikana, meissä kaikissa – evoluutio ei etene mihinkään muutamassa tuhannessa vuodessa.

Antigone

Kertomuksen ajattomuus  on ehdoton kirjallinen taidonnäyte. Aivan kuin taitava muotokuva, jossa maalauksen malli katsoo suoraan jokaista katsojaansa silmiin, ja syvemmälle. Ja liikuttaa jokaista eri tavoin. Lukemattomat tulkinnat mahdollistuvat ainakin osittain näytelmän kuoron tarjoaman lavean näkökulman vuoksi. Kuoro tarjoaa pohjan ja eräänlaisen asteikon asioiden arvottamiselle. Ja koska kuoro on monitulkintainen eikä lainkaan mustavalkoinen jakamissaan näkemyksissä, voi esim Antigonen ja Kreonin konfliktin arvottaa ja tulkita monin eri tavoin. Konfliktin voi tulkita  kertomukseksi diktatuurista, ja toisaalta siinä voidaan nähdä konflikti anarkistin ja yhteiskunnan välillä. Se herättelee kysymyksiä yksilön oikeuksista yhteiskunnassa ja toisaalta yksilön vastuusta ja velvollisuuksista yhteiskuntaa kohtaan. Individualistinen näkökulma on ymmärrettävä ja perusteltuna  anteeksiannettava. Kuitenkin monissa yhteisön etua koskevissa kysymyksissä, esim useissa  lääketieteeseen liittyvissä valinnoissa, kapea näkökulma saattaa olla hyvin itsekäs ja  vahingoittaa koko yhteiskuntaa.  Näin ollen lukijan empatia saattaa suuntautua hyvin eri suunnalle, riippuen mihin nykymaailmamme yhteiskunnalliseen ongelmaan näitä asioita peilaa.  Empatian suunta voi myös muuttua tarinan edetessä, kun  uusia  filosofisia kysymyksiä  nousee lukijan pohdittaviksi.

Kokonaisuus: 4,5
Luettavuus: 4 (Kirsti Simonsuurin suomennosta ei ole turhaan kehuttu)
Juoni: 3,5
Puhuttelevuus/ sanoma: 4,5
Uskottavuus: 3,5
Milloin ja kenelle: Jos et ole lukenut kreikkalaista tragediaa, mutta haluaisit, aloita tästä.