Maarit Verronen, Varjonainen

resize-1

 

Maarit Verronen 2013

Kustantaja: Tammi

Sivuja 219

 

Tämäpä oli erikoinen kirja! Yleensä arvostan kirjoissa eniten syviä ja kerroksellisia henkilöhahmoja sekä kielellisesti taitavaa kerrontaa, enkä välttämättä ensimmäisenä juonta. Tämä on täysin päinvastainen romaani. Maarit Verrosen kieli on lyhytlauseista ja korutonta koivuklapiproosaa. Henkilöhahmoja ei juurikaan syvennetä, vaan kaikki hahmot esitellään lukijalle hyvin yksioikoisesti ja kylmän ulkokohtaisesti tarkkaillen. AIvan kuin ihmiset olisivat esineitä. Hahmoja syventävää dialogia ei ole juuri nimeksikään. Myös päähenkilö Ainon ajatukset sisältävät lähinnä tarkkaavaisia huomioita ympäristöstä ja ihmisistä, ja näiden huomioiden ainoa päämäärä on auttaa Ainoa selviytymään vaikeasta tilanteesta seuraavaan. Mutta tämä on hyvä romaani. Tarina etenee kuin juna ja tapahtumat seuraavat toisiaan hengästyttävällä tahdilla.

Verronen kertoo tarinan kolmekymppisestä naisesta, joka saapuu Venäjän syrjäseuduilta Viron kautta Suomeen. Hänen ainoa tavoitteensa on paeta menneisyyttä ja aloittaa uusi, yltäkylläisempi ja vapaampi elämä hyvinvointiyhteiskunnassa. Juoni on täynnä toimintaa, jonka avulla Aino selviytyy aina uudesta vastaan tulevasta ongelmasta askeleen lähemmäksi tavoitettaan. Keinoja ei kaihdeta. Aino huijaa, valehtelee, varastaa, ja selviytyy. Hän varastaa identiteetin, vaihtaa henkilöllisyytensä ja uusii nimensä. Kaikki Ainon kohtaamat ihmiset ovat hänelle vain hyväksikäytettäviä mahdollisuuksia eikä hän sääli ketään. Tällä ihmisellä ei ole empatiaa eikä hän jää pahemmin pohtimaan tekojaan. Kylmäsydämisyys on viety niin äärimmilleen, ettei Aino suhtaudu edes omiin haaveisiinsa ja tavoitteisiinsa kiihkeästi vaan tarpoo eteenpäin lähes robottimaisesti. Uusi kohdattava asia voi olla mahdollisuus tai vastus. Vastus on haaste. Ja haasteen voittaminen on uusi mahdollisuus.

Kirja on kiinnostava ja herättää paljon ajatuksia moraalista ja  arvoista henkiinjäämistaistelun ollessa kyseessä. Sen sijaan suuria  tunnemyrskyjä se ei aiheuta. Todennäköisesti siksi, että tarina ei samaista tai kiinnitä lukijaa kehenkään hahmoon. Kaikki on niin kliinistä, maailma kuin tutkimuslaboratorion lasin takan. Ja siksi niin nerokasta ja äärimmäisen taitavasti kirjoitettua. Eiköhän tarkoituksenakin ole näyttää maailma Ainon silmin.

Minna Canth, Anna Liisa

Yksi näytelmäkirjoituskurssilla luettavista näytelmistä on Minna Canthin klassikkonäytelmä Anna Liisa. Kun  tuo näytelmä mainittiin luettavien joukossa, muistin heti, että olen lukenut sen aiemminkin, 20 vuotta sitten yläasteella.  Välittömästi minussa heräsi puntteja tutisuttava aavistus, että olen tehnyt näytelmästä myös analyysin, ja että se on minulla tallessa. Innostuksen ja myötähäpeän pelon sekaisin tuntein riensin kaivelemaan arkistojani , ja niin vain löysin tuon monta sivua pitkän ja hartaudella kirjoitetun analyysini. Se oli raapustettu kaunokirjoituksella  9. luokan äidinkielen vihkoon. Tiedättekö, sellaiseen suureen siniseen, A4 kokoiseen ruutuvihkoon.  Vapisevin mielin sukelsin aikamatkalle nuoruuteni ajatuksiin ja sielunmaisemaan. Suljin vihkon kuitenkin tyytyväisenä – näytelmä oli herättänyt jo tuolloin paljon ajatuksia ja tuntemuksia, mutta luojan kiitos oli havaittavissa, että sentään jotain kasvua on tapahtunut viimeisen 20 vuoden aikana…

1375752_3560278981624_705834886_n

Näytelmän Anna Liisa on  hyväkäytöksinen ja vakavamielinen talollisen tytär, joka on menossa naimisiin.  Tapahtumat  on tiivistetty kahteen vuorokauteen ennen Anna Liisan ja tämän sulhasen, Johanneksen, kuulutuksia. Näytelmän jännite syntyy salaisuuksista, vuosien takaisista traagisista tapahtumista, jotka nyt ennen kihlajaisia kaivetaan esille lopullista jälkipyykkiä varten.  Anna Liisalla on  15-vuotiaana ollut salattu suhde Mikkoon, talon renkiin. Suhde  on päättynyt vuosia aikaisemmin Anna Liisan raskauteen ja Mikon pakoon, ja raskaus on lopulta päättynyt surusta sekaisin olevan tytön metsäsynnytykseen ja lapsenmurhaan. Tätä rikosta Anna Liisa  on  kantanut tunnollaan  vuosia ja yrittänyt hyvittää tekoaan itselleen moitteettomalla ja kurinalaisella elämällä – pääsemättä kuitenkaan irti omatunnon kuristavasta soimauksesta. Itsemurhayrityksen jälkeen Anna-Liisa on hiljalleen yrittänyt koota itseään ja saada otetta elämästä. Rakkaus Johannekseen on luonut hänelle lupauksen onnesta, ja kihlaus on herättänyt toivon jonkinlaisesta mielenrauhasta ja normaalista elämästä. Kun Anna Liisa on saanut tämän haparoivan otteen elämästä, paikalle ilmaantuu Mikko estämään kihlausta ja vaatimaan tyttöä itselleen.   Anna Liisa ei kuitenkaan lupaa Mikolle mennä ja niin Mikko uhkaa paljastaa Anna Liisan salaisuuden kaikille. Räjähdysaltis ja piinaava tunnelma on valmis.

1383277_3506995569572_1005936114_n

Muistin Anna Liisan juonen hyvin 20 vuoden tauonkin jälkeen, joten melkoisen vaikutuksen näytelmä on minuun aikoinaan tehnyt. Ja vakuutti jälleen uudella kierroksella.  Tarina on ollut ajankohtainen 100 vuotta sitten, 20 vuotta sitten ja on sitä edelleen.  Näytelmän käsittelemät teemat eivät ole vanhentuneet.

Ihminen voi olla yksin, vaikka ympärillä olisi perhe ja kokonainen tiivis kyläyhteisö. Ja pohjaton yksinäisyys voi johtaa pohjattomaan suruun, sekavuuteen ja henkiseen umpikujaan, josta nouseminen ilman tukea voi olla mahdoton tehtävä. Jos perheen sosiaalisen statuksen ylläpitäminen ajaa arvoasteikossa lähimmäisenrakkauden edelle, mihin ihminen tukeutuu. Keneen nojata,  jos ei perheeseensä ja valitsemaansa elämänkumppaniin? Onko millään enää mitään pohjaa?

Anna Liisan vanhemmille mikään arvo ei ole pyhä. He ovat luovuttamassa Anna Liisan Mikolle vain säästyäkseen julkiselta nöyryytykseltä. He ovat valmiita taipumaan kiristäjän uhkauksiin ja unohtamaan lapsensa toiveet vain säilyttääkseen elämänsä kulissit. Tuskin mitään onnellista olisi seurannut sellaisesta lopusta. Koska jos millään ei ole mitään väliä, jos mikään aito ei ole arvokasta, jääkö ihmiselle jäljelle mitään pelastettavaa? Voiko pelastetun kuoren alle jäävälle tyhjyydelle rakentaa elämää?

Mutta Anna Liisa on vahva.  Hän kasvaa näytelmän aikana pelokkaasta tytöstä aikuiseksi  ja kantaa itsensä lisäksi vastuun kaikkien muidenkin perheenjäsentensä tulevaisuudesta ja onnellisuudesta. Hän on lopulta ainoa, joka kykenee  tekemään  päätöksen tilanteen todelliseksi ratkaisemiseksi nostaen lopulta itsensä moraalisesti  pinnallisen kyläyhteisön yläpuolelle.

1209171_3501964803806_489606286_n

Kuvat Kari Visala

Mikko: Hiljaa! Hiljaa! Kyllä minä sinut vielä lannistan. Ei tämä leikki tähän lopu. Koska et hyvällä taivu, niin koetellaanpa toista keinoa.
Anna Liisa: Koettele! Minä en sinua pelkää. Sinä et mahda minulle mitään.
Mikko: Enkö minä mahda? Ajattelepas tarkemmin. Enkö minä mahda?
Anna Liisa: Et. Sinä et mahda minulle mitään.
Mikko: Entäs se lapsenmurha?
Anna Liisa: Sillä minua nyt tahdot säikyttää, samoin kuin äitisi. Turha vaiva! Se ei vaikuta mitään. Sinä et sitä ilmoita, tiedänhän minä, koska itse olet siihen osallinen.
Mikko: Minäkö osallinen? Lapsenmurhaan?
Anna Liisa: Ellet suorastaan siihen, niin –
Mikko: Mutta siitähän juuri on kysymys. Ei lapsen synnyttämisestä kai kuritushuonetta anneta, tunnet kait sinä lakia sen verran? Mutta murhasta annetaan
Anna liisa: Sekö sitten on tarkoituksesi, että saatat minut kuritushuoneeseen? Täytyy sanoa – sinä olet tosiaan hyvin jalomielinen.
Mikko: Ehk’ei tarvitse mennä niin pitkälle. Kenties jo riittää, jos isäsi ja Johannes saavat tietää sinun salaiset asiasi.
Anna Liisa (vaikenee neuvottomana)
Mikko: Vai mitä luulet? Eiköhän tule teille silloin jo ero?
Anna Liisa: Tulee. Kaiken varmaan meille silloin tulee ero.
Mikko: Sitä minäkin. Johanneksen rakkaus sammuu sillä kertaa. Sillä ei ole sen syvempiä juuria.
Anna Liisa: Enkö minä sitten koskaan maailmassa saa toivoa onnea? Onhan kaikilla muilla ihmisillä, miksi ei milloinkaan minulla?
Mikko: Siltä haaralta sitä et saa.

—————————————————————————————————————————————————————

Kokonaisuus: 4,5
Luettavuus:4,5
Juoni: 4,5
Puhuttelevuus/ sanoma: 5
Uskottavuus: 4,5
Milloin ja kenelle: Kaikille pohdiskelua kaipaaville. Tämä on suomalaisen näytelmäkirjallisuuden klassikko ja todellinen helmi. Vaikka teksti on juoksevan sujuvaa ja nopealukuista, tämä ei  varsinaisesti ole mitään aivojen lepuutuskirjallisuutta – kuten ehkä juonesta voi päätellä.

Tove Jansson, Kesäkirja

resize

Kustantaja: Wsoy

Sivuja: 143

Suomentanut: Kristiina Kivivuori

Minä luin tämän kirjan. Ja minä muistan lapsuuden taikauskon ja valkoisen kukkaneuleen, joka piti pukea kouluun ylle aina koepäivinä. Muistan  vuokramökin saunapolun, jolla sateen jälkeen hyppi loputtomasti sammakoita.  Muistan hämärässä tuoksuvat sammalet ja kylmän järviveden saunan jälkeen. Muistan  vesilammakot, kepillä piirretyt purot ja pikkukivistä rakennetut padot. Muistan muovismurffeille rakennetut kylät. Minä muistan kunnolla – haistan, kuulen ja näen.

Tämä kirja saa lukijan muistamaan lapsuutensa.

”Olen saanut olla mukana hirveän kauan ja olen nähnyt ja elänyt voimaini takaa ja se on ollut uskomatonta, kuulitko: uskomatonta, mutta nyt kaikki ikään kuin liukuu minulta pois enkä minä muista enkä välitä, ja kuitenkin tarvitsisin sitä juuri nyt! 
Mitä sinä et muista? Sophia kysyi huolestuneena.
Millaista oli nukkua teltassa! isoäiti huusi.  —  Meillä oli ihanaa, ja nyt minä en enää osaa edes kertoa, millaista se oli. ”
Ja niin Sofia nukkuu teltassa, ja kertoo isoäidille millaista se oli, ja isoäiti muistaa paremmin, muistaa aika paljonkin oikeastaan.

Kirja saa lukijan muistamaan lapsuutensa. Sofia saa isoäidin muistamaan omansa. Ja isoäiti saa Sofian ymmärtämään asioita.

Kirja kertoo kolmesta ihmisestä ja heidän viettämistään kesistä Suomen lahden saarella. Saarella asuvat ihmiset ovat pieni Sofia -tyttö, hänen isänsä ja isoäitinsä.  Isä on  tarinassa vain etäinen hahmo, taustaa tukeva peruspilari, ja kirja kertookin Sofian ja isoäidin ystävyydestä. Kirjassa kuullaan niin Sofian kuin isoäidinkin ääni, ajatukset, ja ne molemmat ovat erittäin uskottavia. Lapsen näkökulmaa kuvataan  tarkkanäköisesti ja osuvasti. Alleeviivaava yksinkertaisuus (johon voi sortua lasten näkökulmasta kirjoitettaessa) on jätetty ansiokkaasti pois, ja lapsen ajatukset ovat tuoreita ja virkistäviä – niin kuin lasten ajatukset ovat.

581983_3138426315571_1333556493_n

Isoäidin  ja lapsen  välinen ystävyys on lempeä ja kaunis. . Kumpainenkin ymmärtää toistaan hyvin, ja he osaavat kommunikoida oikealla tavalla. Isoäiti  osaa ohjata Sofiaa pehmeästi ja luovasti, löytää oikeat vastaukset kysymyksiin ja tietää milloin teoilla on suurempi merkitys kuin sanoilla. Jotain kovin tuttua on tässä sukupolven yli piirtyvässä ymmärryksen kaaressa – näen paljon samaa katsoessani omia lapsiani ja heidän isovanhempiaan yhdessä. Ehkä muutaman sukupolven yli ulottuva  ymmärrys onkin jotenkin vahvempaa tai  suorempaa. Ehkä elämän laidoilta näkee maailman eri tavalla kuin sen myrskyävässä keskuksessa.

Kieli on puhdasta ja yksinkertaisen kaunista. Tarinassa ei ole suurta draamaa tai vaudikkaita juonenkäänteitä. Se lipuu kuin kesä ja lainehtii ajoittain kuin lounatuulen heiluttama meri. Mutta  muistot se raksauttaa liikkeelle, kuin kevätaurinko jäät.

IMG_3590

Kari Hotakainen, Luonnon laki

Kari Hotakainen, Luonnon lakiKustantaja: Siltala
Sivuja: 283
Graafinen suunnittelu: Elina Warsta

Luonnon laki kertoo Rautalasta, maalämpöyrittäjästä, jonka elämä pysähtyy auto-onnettomuuteen. Rautala joutuu sairaalaan kuoleman juuri ja juuri välttäen, pahasti vammautuneena ihmisriekaleena. Pitkän kuntoutuksen läpi hän syntyy uudelleen keskelle entistä elämäänsä ja katsoo elämäänsä sekä  yhteiskuntaa uudesta näkökulmasta kiitollisena, epäuskoisena ja häpeillenkin. Ja yrittää enemmän.

Tässä on kirja, joka ei kaipaa analyyseja. Kirja itsessään on analyysi. Ihmisyydestä, yhteiskunnasta, perheestä, arvoista. Tämä on tärkeä romaani. Juuri nyt, tämän laman ja kaiken kustannustehokkuuden viidakossa, jossa heikommille saattaa käydä huonosti. Kirjan tenho piilee siinä, että Hotakainen yksilöi Valtion tekemät leikkaukset ihmisiin, Kerttuihin, Väinöihin, Lauroihin ja  Miroihin. Ja näyttää, miten Rautala kurotaan kokoon ja selviää – hyvinvointivaltion antamalla avulla. ”Jos et yksilöi, tulet vain yleistäneeksi. Kerro sen sijaan kansalle mitä hyvää seuraa pahasta, mitä pahaa seuraa hyvästä.” Kuiskailee Leikkaaja pääministerille supistuksia koskevassa mediatilaisuudessa. Niinpä. Kyllä Hotakainen ainakin ajatuksia ravistelee. MInun ainakin. Ja toivon, että kaikkien. Ja että kaikki lukisivat ja tulisivat ravistelluiksi. Nekin, jotka eivät piittaa virkamiesten varoituksista ja vetoomuksista, esimerkeistä ja luvuista. Totuuksista. Tästä lamasta selviydytään, mutta ei  omaan napaan tuijottelemalla. Tai ainakin, jos halutaan että selviytyjiä on enemmän.

Pidin tästä kirjasta. Paljon.  Tai ensin en pitänyt. Sitten luin pidemmälle ja ihastuin.  Se vaati 100 sivua ja niiden jälkeen kuukauden tauon. Sitten luin kirjan loppuun yhdeltä istumalta. Vaikuttuneena, välillä nauraen , välillä liikuttuen. En tiedä, mistä käynnistymisvaikeudet johtuivat. Ensimmäiset sivut ovat toki vaikuttavat, mutta sitten asiat jäävät hetkeksi urilleen raksuttamaan, ja mielenkiinto ehtii hiukan herpaantua.  Ehkä toistavalla alulla on tarkoituksensa. Ehkä Hotakainen haluaakin sanoa ” vaikka elämä on toistoa, toista kertaa ei tule”. Kirjan rakenne ja kerronta muutenkin heijastelee kirjan päähenkilön kokemuksia ja tuntemuksia sairaalassa vietetyltä ajalta. Kerronta on yhtä hajonnutta, kuin Rautalan mieli alussa. Samassa luvussa hypitään umpimähkään ja turhia selittelemättä toisen ihmisen pään sisältä toiseen. Ajatukset sekoittuvat tai yhdistyvät. Hahmot keskustelevat patsaiden ja televisiossa esiintyvien ihmisten kanssa kuin Rautala ikään huumelääkehouruissaan.

Ja tämä on ehdottomasti hyvä asia. Rajalla mennään, mutta sisällä pysytään.

1451406_3683076251479_690221984_n

Kuva Kari Visala

Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta

perheesta_jaalastijuoksemisestaTämä on todella hurmaava kirja!  Kirjan lukemisesta on jo hiukan aikaa, eikä kaikki juonen käänteet ole enää aivan kirkkaimmin mielessäni. Halusin joka tapauksessa mainita kirjan – niin paljon siitä pidin.  Kirja on julkaistu vuonna 2012. Jos  kirja olisi ilmestynyt tänä vuonna, olen varma, että olisin äänestänyt sitä Blogistanian Finlandian saajaksi.

Kirjan kirjoittaja, Jarmo Ihalainen työskentelee lehtorina Helsingissä sosiaali- ja terveysalan oppilaitoksessa. Hän on kirjoittanut useita alansa oppikirjoja. Perheestä ja alastomana juoksemisesta on kuitenkin Jarmo Ihalaisen taideproosallinen esikoisteos.  Ja toivon todella, ettei se jää viimeiseksi. Tämä kirja lopetti vuosia kestäneen lukujumini, ja siinä mielessä se on myös yksi tämän blogin innoittajista.

Kehykset kirjalle antaa huvila merenrannalla. Huvila luo fyysiset puitteet tapahtumille, mutta se edustaa  kaikille kirjan henkilöille symbolisesti myös paljon muuta.  Huvilan merkitys on luonnollisesti kaikille henkilöille erilainen. Huvila edustaa haaveita ja unelmia, turvasatamaa, pakopaikkaa, unohdusta, mahdollisuuksia ja kaikkea mitä maailmassa voi saavuttaa.

”Huvila meren rannalla piti olla, jos aikoi olla niin kuin ne, jotka olivat jotain jo syntymässään”

Tätä huvila merkitsee Wilhelm Wikstenille,  entiselle  Ville Kivilahdelle, suvun ja tarinan kantahahmolle.

1043845_3197472831697_757338827_n

Kirja kertoo suvun tarinaa,  useamman sukupolven läpi – oikeastaan läpi koko itsenäisen Suomen historian. Kirjailija ei johda tarinaa kronologisesti eteenpäin vaan ajassa hypitään viehättävästi edestakaisin. Tapahtumat seuraavat toisiaan ja  tarina kulkee kuin juna, joka hotkaisee lukijan mukaansa vauhtiin. Suvun synkät salaisuudet paljastuvat lukijalle pala palalta. Kirjan lopussa yllättäviä juonen käänteitä tulee jo hengästyttävällä vauhdilla ja juoni  saa paikoin saippuaoopperamaisia piirteitä. Se ei kuitenkaan haittaa, koska itse juoni ei mielestäni ole tämän kirjan tärkein asia. Itse ihastuin henkilöhahmoihin, heidän tapaansa jäsennellä ympäristöään ja reagoida siihen omalla tavallaan. Kirjassa kuvataan nimenomaan  ”sivistyneistön sisäistä ahdistusta”, kuten Kirjava Kammarin Karoliina osuvasti pistää.

935828_3241618615314_1698294653_n

” Toiset elävät sitä yhtä (elämää) niin kuin siitä voisi jäädä jotain säästöön tai niin kuin joskus tulisi toinen mahdollisuus. Mutta ei sellaista tule”

Ajattelee Wilhelm Wiksten. Ja tämä ajatusmalli näkyykin sitten kaikkissa sukupolvissa Wilhelmin jälkeen, aivan kuin ajatus olisi jo äidinmaidossa syötetty taas uusille perheenjäsenille. Kaikki henkilöt yrittävät epätoivoisesti ratkaista ”täysillä elämisen” –oppia omalla tavallaan. Siskoksista Roosa matkustelee ja kiertää maailmaa jatkuvasti, pysähtyy vain silloin kun rahat loppuvat. Tienaa lisää ja jatkaa seikkailujaan. Sitoutua hän ei uskalla kehenkään eikä mihinkään – vaarana olisi, että jotain jäisi kokematta. Sofia taas ylisuorittaa elämäänsä ja tavoittelee statusta ja kunniaa. Molemman naiset juoksevat elämäänsä läpi loputtoman ahdistuksen vallassa, jota ruokkii  Wilhelmin viljelemä ajatusmalli.  Kirjan lopussa toinen löytää rauhan ja paikkansa maailmassa. Toinen ei.

Kirjassa on paljon  tämän tyyppistä tarkasteluja nykymaailmasta ja asenteista. JA se on tämän kirjan ydin.

Toinen asia, mikä kirjassa viehättää, on tunnelma. Ihana, lepäilevä kesäinen tunnelma, huvilan elämä. Juodaan hiukan viiniä, nautitaan illoista terassilla, pulahdetaan uimaan, syödään päivällä liian vähän ja iltaisin liikaa. Tämä kirja tepsii näin ollen kesän ikäväänkin, jos synkeä  marraskuu ikävystyttää. Ihalaisen kieli  on yksinkertaista mutta kuvailevaa. Lauseet ovat lyhyitä ja kauniita.  Pieni tyylillinen epätäydellisyyskin kuuluu asiaan. Kaikki on rentoa ja helppoa – niin kuin kesäisin huvilalla.

1391848_3596561528665_2079376428_n

Kokonaisuus: 4,75
Luettavuus: 4,5
Juoni: 3,5
Puhuttelevuus/ sanoma: 4
Uskottavuus: 4
Milloin ja kenelle: Kaikille. Lue tämä kirja.

Upeat kuvat Kari Visala