Jussi Valtonen, He eivät tiedä mitä tekevät

Valtonen2014

Julkaistu 2014

Kustantaja Tammi

Sivuja 559

 

Välttelin alkuun tätä Finlandia-voittajaa sen muhkean koon vuoksi. Yli 500 sivuiset kirjat vaativat aikaa, joka on kuitenkin perheen äidin elämässä sitä kovinta valuuttaa. Luettuani lukuisia ylistäviä kirja-arvioita romaanista,  mieleni taivutteli minut kirjakaupan kautta sohvan nurkkaan tämän opuksen kanssa. Tämän jälkeen kirja kulkikin mukanani kaikkialle, missä saattoi vapautua edes pieni hetki lukemiselle. Kirjan voimakas jännite nappasi vahvaan otteeseensa, ja opusta oli  todella vaikeaa laskea käsistään. Valtonen on todella ansainnut Finlandia-palkintonsa, kertakaikkiaan.

Kirjaa on käsitelty niin paljon eri medioissa, että mitään juonitiivistelmää lienee turha tässä postauksessa jälleen toistaa. Hyviä kirjoituksia kirjasta löytyy mm Kirsin Kirjanurkasta, Annelin kirjoissa -blogista, Hesarista ja Tursasta.  Erityisen kiehtovasti ja anlyyttisesti kirjan sanomia pohditaan  suosikki-blogissani Lue, ihminen! .

Ja sanottavaa ja teemoja Valtosella riittää. Kirja tuntuu käsittelevän useimpia yhteiskunnassamme leijuvia ajankohtaisia kysymyksiä. Jotkut lukijat ovat kokeneet teemojen määrän jopa tukahduttavana. Totta on että kirjassa olisi aineksia useampaankin romaaniin, mutta itse koin kirjan runsauden tärkeänä osana kokonaisuutta ja sen sanomaa:  Kirja on kuin maailma jossa elämme – pohdinnan ja pysähtymisen arvoisia asioita on niin paljon, ettei hallinnantunnetta voikaan syntyä. Lukuisat teemat luovat  kirjalle myös tunteen ajan kulusta. Tapahtumat sijoittuvat muutamalle vuosikymmenelle ja kieltämättä kirjan lopussa tuntuukin, että alun tapahtumista olisi kulunut vuosia aikaa. Niin erilaisia teemoja kirjan alussa käsitellään kuin kirjan lopussa.

Perhearvoihin, työn tekemiseen ja ajankäyttöön liittyvistä teemoista en niin välittänyt.  Näitä tuntui värittävän liikaa jokin taustalta nouseva näkemys, ja tietyt asiat vaikuttivat ajoittain alleviivaituilta.  Kuin kirjailijalla olisi näiden asioiden huutamiseksi vahvojakin henkilökohtaisia syitä. Tämä eroaa selkeästi kirjan muiden teemojen käsittelyistä, joissa Valtonen antaa lukijalle enemmän tilaa ja mahdolisuuksia pohtia asioita eri kannoilta itse oivaltaen.

Itseäni kiehtoi eniten teema ihmisen vapaasta tahdosta. Onko sellaista, ja kuinka paljon käyttäytymistämme ohjaavat tiedostamattomat vaikuttimet. Osaammeko ja keskitymmekö tarpeeksi tulvivan informaation seulomiseen ja käsittelyyn. Ja vaikka kuinka yrittäisimme, pystymme muodostamaan näkemyksemme vain murto-osaan tärkeistä asioista huolellisesti tutustuen. Ja mitä on huolellinen tutustuminen? Onko silloinkaan saamamme informaatio oikeaa? Näin kaoottisessa pirstaloituneessa maailmassa, jossa kaikki ratkaisut perustuvat ”totuuksille”, joiden varmuutta kukaan ei voi tietää, olisi hyvä varoa fanaattisuutta minkään asian suhteen.  Niin minkään asian  puolesta kuin vastaankaan. Kuinka tärkeää olisi kunnioittaa erilaisia arvoja ja eri lähtökohdista tehtyjä päätöksiä. Kuinka tärkeää olisi pyrkiä asioiden tutkimiseen, ihmettelyyn ja ymmärrykseen perehtymisen kautta verrattuna äärimmäisiin mielipiteisiin tai tuomitsemiseen. Jo hyvin pienikin, hyvässä luulossa tehty päätös, toiminta tai sana voivat aiheuttaa perhosvaikutuksen ja johtaa suuriin asoihin.

Lukekaa tämä kirja. Löydätte sieltä varmasti oman teemanne.

Elias Koskimies, Ihmepoika

Ihmepoika_97241

Kustantaja: Gummerus

Sivuja: 191

Kustannusvuosi: 2014

 

 

Elias Koskimies on ohjaaja ja käsikirjoittaja, ja  Ihmepoika on hänen ensimmäinen romaaninsa. Lukukokemuksen jälkeen toivon, ettei se jää viimeiseksi.

Ihmepoika on rohkea omaelämänkerrallinen kuvaus kirjailijan nuoruudesta, ja tapahtumat sijoittuvat 80-luvun Pohjanmaalle. Tarinan päähenkilö on 14-vuotias poika, jolla on vaikeuksia löytää paikkaansa ja olla oma itsensä tuossa pienessä maalaiskylässä.  Hän kuuntelee, tanssii ja laulaa Madonnaa ja kietoo itsensä lohdullisiin haaveisiin tulevaisuudesta. Hän unelmoi sirkuksesta, muutosta New Yorkiin, megatähteydestä, kimaltavista naisten tolppakorkokengistä ja erityisesti vapaudesta – paikasta, jossa  kuka tahansa voi olla erilainen, omanlainen, naismies, miesnainen,  miesmies, naisnainen, sekoilija tai suuri diiva.

Poika elää  siirtymävaihetta, aikaa lapsuuden ja nuoruuden välillä. Tärkeää osaa elämässä näyttelee  talon takana sijaitseva Pikkumetsä, joka sulkee sisäänsä lukuisia seikkailuja ja leikkejä. Metsä muuntautuu milloin vampyyrien asuinpaikaksi, milloin sademetsäksi. Sieltä löytyy intiaanileiri, kannibaaliheimo, lumileopardeja ja zombeja. Kotona huoneen kätköissä on piilossa Barbie, jonka hiuksia värjätään ja kasvoja maalataan tusseilla eri trendien mukaan. Sitten toisaalla, toisina hetkinä on kotibileitä, Datsunin takapenkkejä,  suljettuja ovia, tupakkaa, alkoholia ja autiotaloja.

Tämän henkisen sekamelskan herkkä tasapaino järkyttyy totaalisesti, kun pojan isä sairastuu vakavasti. Tragedia sekoittaa perheen rytmin ja roolit, ja lisääntyvä kaaos ja murheelliset kokemukset ajavat pojan lopulta henkilökohtaiseen vallankumoukseen. Jokin elämänalue on kertakaikkiaan saatava järjestykseen; miksei sitten tunnistaisi ja tunnustaisi omaa identiteettiään itselleen ja kaikille rohkeasti.

Vaikka kirjan aihe on surullinen, kertomus ei sitä kuitenkaan ole. Siitä pitää huolen Koskimiehen hauska ja kepeä tyyli. Ja tämä tyyli ja Koskimiehen omaperäinen kieli on ehdottomasti kirjan upeinta antia.Kerronta on satiirinomaista kuvausta nuoruudesta, aivan kuin ajoittain  nuoren pojan pään sisässä olisikin se vanhempi Koskimies, joka tekee ne ironiset huomiot ympäröivästi maailmasta ja itsestä, eläen kuitenkin vahvasti siinä hetkessä ja sinä 14-vuotiaana poikana.  Ehkä lohdullisuus kaiken surun keskellä syntyykin juuri tästä vaikutelmasta – että kertomus on kuitenkin muistelma. Ja sellaisen ihmisen muistelma, joka tietää, että lopulta kaikki kääntyy kuitenkin hyvin. Luulen, että tämä on myös se asia, jonka  vuoksi kirja on luokiteltu aikuisten kirjaksi eikä nuorisokirjaksi.

Saatteko mitään tolkkua tästä? Ehkä ette, mutta puolustukseni minun pitää sanoa, että kirja ja sen tyyli  ovat jotakin hyvin omalaatuista, ainutlaatuista. Jotain, mihin en ole ennen törmännyt. Jotain, mitä on vaikea kuvailla.

Jotain, mikä pitää lukea itse.

Sirpa Kähkönen, Hietakehto

951126320X Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 336

Minun on tunnustettava, että eräs sivistyksessäni olevista aukoista on ollut Sirpa Kähkösen kokoinen. En ole kirjailijalta mitään koskaan lukenut, eikä kirjailijan tuotanto ole edes ollut to do -listallani. Nyt kirjahyllystämme osui käteeni Sirpa Kähkösen Hietakehto, joka oli osannut oivasti piiloutua kasvavan ja sekaisen kirjahyllymme kätköihin. Tuo Finlandiaehdokkaiden listalla ollut kirjailijan nimi herätti huomioni ja tartuin teokseen ilman minkäänlaisia odotuksia. En tiennyt kirjan olevan osa isompaa Kuopio-sarjaa, vieläpä jopa kuudes teos, ja hyvä etten tiennyt. Olisin todennäköisesti päättänyt aloittaa sarjan alusta, sitten myöhemmin, ja jättänyt kirjan hyllyyn.

Nyt täytyy sanoa, että luulen että olen löytänyt uuden lempikirjailijan. Riikka Pulkkinen vaviskoon. Tämä nainen osaa kirjoittaa niin häkellyttävän kauniisti, niin kuvailevasti ja kipeän todentuntuisesti – ja niin lämpimällä empaattisuudella, kuitenkaan vaipumatta luotaan työntävään sentimentaalisuuteen. Kirjan kieli on uskomattoman rikasta, ja mukana kulkeva savon murre antaa oman rytminsä koko tarinaan.

Henkilögalleria on laaja ja minulla oli ajoittain vaikeuksia pysyä perässä henkilöiden välisistä suhteista. Se ei haitannut kuitenkaan ollenkaan, kun ei murehtinut asiaa liikaa. Hiukan toki ihmettelin, miksi joitain asioita ei avattu tarkemmin, ja että melko suuriakin ”paljastuksia” henkilöhistoriasta tehtiin sivulauseissa. No, tähän selvisi toki syy sitten, kun googletin Kähkösen kirjan luettuani ja tajusin, että kaikki henkilöt ja heidän tarinansa on avattu erittäinkin perusteellisesti valistuneemmalle lukijalle. Historiaa on jopa 5 romaanin verran. Niin.  Mutta nyt täytyy korostaa, että kirjan voi aivan hyvin lukea itsenäisenä teoksena. Ja kannattaakin, jos ei halua lukea koko sarjaa. Toisaalta, luettuani pelkästään ylistäviä arvioita koko Kuopio-sarjasta, ehkä on järkevää aloittaa sarja kuitenkin alusta. Minä ainakin aion.

Hietakehto kertoo elokuisista päivistä huvilalla vuonna 1943.  Huvilalle on vetäytynyt  joukko kuopiolaisia ja sota yritetään hetkeksi unohtaa siinä kuitenkaan onnistumatta.  Eletään niukassa omavaraistaloudessa, ja yksinkertaisista asioista ja pienistä nautinnoista haetaan unohdusta ja hallinnantunnetta kaoottiseen maailmaan. Isossa keskiössä on lapset ja lasten oma sisäinen maailmansa, jonka kuvaamisessa Kähkönen onnistuu riipaisevasti.

Hertta miettinen istui teltan edustalla ja vahti pikkulasten unta. Hänen sylissään oli suljettu lehtiö, se oli nyt viimeistä sivua myöten täynnä, eikä hän saisi tätä hyvää paperia enää mistään, tämä oli viimeinen rauhan ajan lehtiö.

Mutta kuvat olivat tuottaneet iloa syntyessään, lapset hiekkakuopissa, Tuomi ilman paitaa telttansa edustalla, illan haipuvassa valossa, ilmeessään kaipaus ja haikeus ja sotilaan levottomuus. Tuomi ja vaimonsa kahdestaan, profiilissa, nuotion äärellä. Tulen varjot kasvoillaan.

Pimeys oli yhä täynnä ääniä ja tulia, kesä saatettiin matkaan tänä täyteläisenä yönä. Sydän liikkui raskaasti, ei ollut helppo hyvästellä, jokainen talvi vei ihmisestä palan ja jokaiseen kevääseen sitä heräsi hitusen hauraampana.

Mutta olivat nämä lapset, pikkuruiset, kaikki nämä joihin hän oli saanut tutustua. Jos vain Charlotan kohtalo vielä olisi järjestynyt; jos hän olisi kyennyt puhumaan lapsen puolesta paremmin. Hänen ylpeytensä tytön lukemaan oppimisesta; jos hän olisi tiennt, että Blomberg murskaa sen yhdellä iskulla, yhdellä nopealla päätöksellä, jos olisi tiennyt, olisiko jaksanut koko tehtävään ryhtyäkään.

Toisaalta. Hertta Miettinen kuunteli Oton, Liljan ja Mikaelan tuhinaa ja pienten jäsenten kahinaa peittojen alla. Toisaalta hän näytti tytölle, että kaikkialla, mihin ihminen pysähtyy, on tarjolla sanojen lohtu. Hän jätti tyttöön Lintukodon merkin.

Ei ole helppoa uskoa hyvään tässä maailmassa, ajatteli Hertta Miettinen. Minulta on usko ja toivo romahtanut – mutta sen minä teen, mihin minulla vielä on aikaa. Minä huolehdin jokaisesta lapsesta, joka minun lähistölleni tulee. Minä puhun heille niin kuin aikuisille, yhtä arvokkaasti. Kohtelen jokaista heistä niin kuin korkeinta herraa.

Sillä se jälki jonka jätämme lapsiin, on meidän kuolematon merkkimme. 

Kirjasta on arvostelut mm blogeissa  Kirsin kirjanurkka ja Amman lukuhetki

kuva Kari Visala

kuva Kari Visala

Laura Honkasalo, Eropaperit

9511246941

Kustantaja: Otava

Sivuja: 413

Eropaperit kertoo avioerosta ja sen vaikutuksesta kokonaisen suvun ihmissuhteisiin. Riitaisa avioero repii korjaamattomasti rikki ihmissuhteet jopa neljän sukupolven yli. Eron synnyttämä katkeruus syötetään lapsille osana kasvatusta ja lapsien maailmasta karsitaan pois julmasti ihmiset, jotka ovat valinneet väärän puolen.  Erityisesti kirja kuvaa lapsen kokemuksia  riitaisan ja ruman avioeron kourissa. Kirja on alleviivaava ja  erittäin kantaaottava.

Sinikka ja Jokke tapaavat, rakastuvat, tekevät kaksi lasta ja sitten eroavat. Tästä kirja oikeasti vasta alkaa. Jokke tapaa toisen naisen ja jättää pian perheensä. Alkaa armoton huoltajuuskiista. Honkasalo maalaa tästä eteen päin kirjan mustavalkoisilla väreillä. On hyvä, ja on paha. Kuin lastensaduissa. On hyvä ja huolehtiva Sinikka ja  isoäiti. On paha isä ja tämän paha uusi noitavaimo, Raisa. Raisa ja Jokke haukkuvat huoltajuuskiistan myrskyssä pyristeleville lapsille kilpaa näiden äitiä, Sinikkaa. He pakottavat lapset sanomaan kotonaan Sinikkaa Paskikseksi. He heittävät lasten kotoa tuomat lelut ja kirjat roskiin, koska ne ovat Paskiksen hankkimia. Raisa saa teinimäisiä raivareita lapsille aina kun nämä sanovat yhdenkin poikkipuolisen sanan, mainitsevat äidin tai Raisa muuten kokee, ettei saa riittävää yhteyttä lapsiin. Lapset eivät ymmärrä mitä tekevät väärin ja silti heidät lukitaan pimeään komeroon rangaistuksesti. Mustaa jäähyä.

No, houkutteleeko? Minusta koko kirja oli yhtä mustaa jäähyä.

Teknisestikään kirja ei ole kovin onnistunut. Toistoa on valtavasti. Siis todella paljon. Samat asiat kerrotaan moneen kertaan uudestaan ja uudestaan, jopa samoilla sanoilla. Se alkaa puuduttaa, jopa ärsyttää, ja meinasin tämän toiston vuoksi jättää kirjan kesken muutamaankin otteeseen. Lisäksi rakenteellisesti kirja perustuu lähes kokonaan muistelulle ja menneeseen aikamuotoon, joka on raskas ja vaikeasti hallittava tyylilaji. Lisäksi kirja on liian synkkä. Mitään toivon pilkahdusta ja hengähdystä lukijalle ei anneta. Kaikki hyvä on mennyttä, muisteloissa, ja myös tulevaisuus on maalattu kovin kelmeäksi ja irralliseksi. Kun onnenkyyneleet puuttuvat, ei surun kyyneliäkään lukiessa kirpoa. Ei vaikka tapahtumat ovat kaameita ja  lapsien kohtaama vääryys  julmaa. Onnenhetkien puuttuminen muuttaa kerronnan katkeruuden värittämäksi natinaksi ja vesittää pohjaa tarinalta. En voi myöskään sanoa rakastaneeni puolen sivun mittaisia virkkeitä, jotka rakentuvat  toisistaan irrallisista lauseista, pilkulla erotettuina. Sanat pomppivat silmissä haukotusten siivittäminä, katse harhautuu  ja tekee mieli hypätä seuraavaan virkkeeseen.

No. Oli kirjassa jotain hyvääkin. Sinikkan ja JOukon lapsi Sara on uskottavasti rakennettu hahmo ja hänen ajatuksensa ovat koskettavia.  Kaikenkaikkiaan kirja olisi voinut olla onnistuneempi, jos se olisi ollut ainakin puolet lyhyempi ja esimerkiksi Saran elämysmaailmaan olisi keskitytty enemmän. Olisi otettu vahvempi ote yhdestä henkilöstä ja karsittu muuta. Mutta kaiken kaikkiaan minua harmittaa, että tutustuin Honkasalon tuotantoon tämän kirjan kautta.  Laura Honkasalon aiempaa romaania Sinun lapsesi eivät ole sinun on kehuttu blogiarvioissa ja harmittaa, etten lukenut sitä. Tämän kirjan jälkeen nimittäin  joudun keräämään paljon ryhtiä, ennen kuin(jos) tartun Honkasalon tuotantoon uudelleen.

Eropapereista ovat bloganneet mm  Jenni, Paloheinä ja Katja.

 

Johan Bargum, Syyskesä

syyskesaSensommar / Syyskesä

suomennos:  Rauno Ekholm

Kustantaja: Tammi, 1993

Sivuja: 128

Luin viime syksynä Tove Janssonin Kesäkirjan ja ihastuin sen luontokuvaukseen kesästä ja merestä. Nyt auringon lupaillessa tulevaa kesää kaipasin jotain saman tyylistä kirjallisuutta. Kyselin kirjabloggaajilta suosituksia kesästä ja merestä kertovista kirjoista. Sainkin liudan suosituksia, joista kiitän lämpimästi – tähän yhteisöön voi aina luottaa!

Johan Bargumin kirjoja Syyskesä ja Syyspurjehdus suosittelivat muutamatkin. Kirjailijan nimi oli lisäksi tuttu joskus aiemmin lukemistani postauksista ja herätti myönteisiä muistikuvia arvioista. Niinpä tartuin tänään Bargumin pienoisromaaniin Syyskesä, ihastuin ensinmäisestä lauseesta lähtien kaikkeen ja luin sen yhdeltä istumalta.

Syyskesä kertoo kahdesta veljeksestä Carlista ja Olofista, jotka saapuvat rakkaalle sukuhuvilalle saattamaan sairaan äitinsä viimeisiä päiviä. Veljekset kohtaavat ensinmäisen kerran vuosiin. Huvilalla vietetyt päivät nostavat pintaan lapsuuden kilpailun ja mustasukkaisuuden. Vanhat salaisuudet vaativat selvittelemistä. Luontokuvausta ei missään tapauksessa ole siinä määrin kun Janssonin Kesäkirjassa vaan kirjan tenho piilee enemmän  jännitteisessä ihmissuhdedraamassa. Mutta  hyvä näin.

64829_3270002604896_1123433507_n

Kiitos kiitos, kiitos tätä suositelleelle bloggaajalle! Sain sielulleni kaipaamani tuulahduksen kesää, mutta ennen kaikkea tutustuin loistavaan kirjailijaan.  Bargum kirjoittaa juuri sellaista korutonta proosaa, josta pidän valtavasti. Teksti on loppuunsa saakka tiivistettyä, ja konstailematon kerronta antaa ajatuksille tilaa liitää. Voimakkaiden mielikuvien ja tunnelman luominen ei vaadi puolen sivun mittaisia virkkeitä. Eikä loistava kirjailija välttämättä tarvitse  adjektiivien sotajoukkoa tekemään asiaansa selväksi. Koko maisema voi avautua lukijalle vain muutamalla oikein valitulla sanalla.  Kerta kaikkiaan. Hienoa. Jos saisin lähettää maailmalle yhden turhamaisen toiveen, niin toivoisin osaavani kirjoittaa näin.

Mutta ennen kuin lampun henkkiä alkaa kävellä vastaan tai lehmät alkavat lentää, taidan kipittää kirjastoon lainaamaan lisää Bargumeita. Ja nautiskella. Toivon todella, että tuotannosta löytyy lisää samanlaisia helmiä. Olisi mukavaa löytää pitkästä aikaa (minulle) uusi kirjailija, jolta voisi kahlata useammankin teoksen läpi.

Kirjasta ovat bloganneet mm Sara, Linnea (joka on lukenut kirjan alkuperäiskielellä ja välttynyt muutamilta suomennokseen liittyviltä kökköyksiltä), Maria ja Erja.

10252176_4164466165926_9012538045159927043_n

Kuvat Kari Visala 

Maria Autio, Varjopuutarha

9789512357031

Kustantaja: Kairisto

Sivuja: 202

Ilmestymisaika: 2/2014

 

Olen lukenut Autiolta aiemmin kirjan Ajatustenlukija, joka jätti jälkeensä hiukan muovisen maun. Varjopuutarha on Aution uusin, tänä vuonna julkaistu nuortenkirja, ja on aivan eri tasoinen kokonaisuus. Varjopuutarha kertoo Pihlasta, lievästi autistisen tytöstä ja hänen ponnisteluistaan kohti itsenäisempää elämää. Autio kuvailee hyvin tunnistettavasti aspergerin oireyhtymän erityispiirteitä ja niiden aiheuttamia haasteita lapsen ja  nuoren ihmisen elämään. Pihlan kokemusmaailma aukeaa lukijalle aitona ja uskottavana. Autio säilyttää kerronnassa herkän ja hauraan otteen, ja lukiessa syntyy tunnelma, kuin keskustelisi itse Pihlan kanssa – kuin keskusteluyhteyden voisi menettää, jos jotain yllättävää tai pelottavaa sattuisi. Tämä on mahdollisesti yksi seikoista, joka säilyttää  jännitteen tarinan loppuun saakka.

Tarina on monitasoinen, teksti on kaunista ja kuvailevaa, paikoin runsaankin maalailevaa. Toivon, että se on myös riittävän konkreettista kohdeyleisölle. Aihe on nimittäin tärkeä, ja tällaisen kirjan olisi hyvä kuulua vaikka koulujen opetusohjelmaan. Erilaisuuden hyväksyminen voisi olla helpompaa, jos pystyisi hetkeksi kurkistamaan pintojen alle. Ja tähän Varjopuutarha tarjoaa oivan mahdollisuuden.

Riikka Pulkkinen, Vieras

vieras

Kustantaja: Otava

Sivuja: 299

Blogi on ollut kovin hiljainen kiireiden vuoksi. Kirjoja olen onneksi ehtinyt lukea mutten kaikesta kirjoittaa. Riikka Pulkkisen vieras on odotellut hyllyssä jo puolitoista vuotta lukemistaan ehkä siihen liittyvien ennakkoluulojen vuoksi. Sain kirjan lahjaksi, ja kirjan antaja ei ollut kovastikaan pitänyt kirjasta. Antoi sen kuitenkin, kun tiesi miten paljon pidän Pulkkisesta. Jotenkin kuitenkin lahjan saatteena saamani arvostelu on pidätellyt minua. Ehkä en ole halunnut rikkoa illuusiota Pulkkisesta.

Blogeissa kirja on jakanut kovasti mielipiteitä. Toiset pitävät tätä Pulkkisen parhaana teoksena, toiset eivät niinkään. Itse valitettavasti lukeudun tähän jälkimmäiseen joukkoon. Vieras on erittäin taitavasti kirjoitettu, kieli on hiotua ja lähes runnollista. Lauseet ovat tiivistettyjä, niissä on paljon viisautta eikä mitään turhaa sanota.

Kuitenkin kirja on mielestäni liian pirstaleinen. Teemoja on niin runsaasti, että ote jää lopulta hiukan pinnalliseksi. Teemoihin ei solahda luontevasti sisälle niin, että ne loisivat omia ajatuksia maailmasta, vaan suuri osa jää  teoreettiselle tasolle. Teemat jäävät ikään kuin akvaariolasin taakse huomioitavaksi ja tarkasteltavaksi; tuossa on tuollainen teema ja tuossa tuollainen ja ne liittyvät toisiinsa tämän teeman kautta. Kaikki on näkyvillä, mutta asioita ei voi koskettaa.

Vieras kertoo naispapista, Mariasta, joka kamppailee oman uskonsa kanssa. Hän on sairastanut lapsena anoreksiaa, ja päähenkilön lapsuutta esitellään pitkälle tämän teeman ympärille kietoutuvien takaumien kautta. Maria karkaa yllättäen elämästään. Hän jättää Helsingin, jonne jäävät rakastava mies, isä ja virka, ja matkustaa New Yorkiin kenellekään ilmoittamatta. Syynä pakenemiseen on kotimaassa ja kodissa puristavat erilaiset paineet . Marian elämää ovat jo pidempään varjostaneet uskon murentuminen, lapsuuden traumat, edesmeenneen ja mystisen äidin sairastelu ja valheet sekä paineet oman perheen perustamisesta. Kun  Marian ystävä, pieni koululaistyttö Yasmina pahoinpidellään taustansa vuoksi, raksahtaa MAriassa jokin lopullisesti paikoiltaan. Marian on irtaannuttava elämästään voidakseen käsitellä asioita, tunnustella itseään ja ihmisyyttä, maailman moraalia ja totuuksia. Asioiden käsittelymallissa on jotain samaa, kuin Marian anoreksiavuosissa, jolloin hän irtaantui maailmastaan  sairautensa kautta. Tuolloin hän yritti irrottautua ruumiistaan päästäkseen kauemmaksi todellisuudesta ja voidakseen jättää minuuden taakan taakseen. Nyt Maria irtautuu rutiinista vaihtamalla manteretta, ja mantereella hän hakee jälleen irtautumista itsestään. Hän etsii unohdusta, sinkoutumista sijoiltaan tanssin ja lihallisten ilojen kautta. Ja niiden avulla oivallusta.

Ja Maria käy kaukana. Mutta hän palaa takaisin. Viisaampana, itselleen vähemmän vieraana.

Minulta saat muutakin: saat tämän kaipuun, muukailaisuuden vaikka olisit jo kotona, älä anna sen murtaa sinua sillä onnellisia ovat ne, jotka kantavat mukanaan monta maailmaa.

Kuva Kari Visala

Kuva Kari Visala

Kirjasta ovat bloganneet mm Elina blogista Luettua elämää, Ilselän Minna ja Liisa Luetut, lukemattomat -blogista

Riikka Pulkkinen, Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

0BRE_iiris_kansi.indd

 

Kustantaja: Otava

Sivuja: 174

Julkaistu: 2013

Iiris lempivaaran levoton ja painava sydän on alunperin julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä jatkokertomuksena.  Kertomus on editoitu kirjan muotoon, mutta tarinan alkuperäinen julkaisumuoto paistaa armottomasti kirjassa läpi. Luvut ovat melko tasamittaisia ja keskittyvät käsittelemään kerrallaan selkeästi vain yhtä asiaa. Luvut ovat novellintapaisia ja voin kuvitella, että ne toimisivat  loistavasti erillisinä ja yksittäisinäkin pohdiskeluina maailman menosta ja ihmisistä. Varsinaisesti tämä piirre kirjassa ei häiritse, mutta se tekee kirjasta epätasalaatuisen. Toiset luvut ovat huikeasti parempia kuin toiset. Vaikkeivat ne huonommatkaan tietenkään huonoja ole. Kysehän on kuitenkin Pulkkisesta.

Iiris Lempivaara on 28-vuotias koulupsykologi, joka joutuu kokoamaan elämänsä uudelleen, kun seitsemän vuoden ihmissuhde  ja yhteiselo poikaystävän kanssa päättyy yllättäen.  Iiris putoaa itsetutkiskelun ja onnellisuuskysymysten äärelle ja yrittää kasvattaa itselleen uudenlaista asennetta. Asennetta, joka  rakastaa ihmisiä sellaisina kuin ne ovat. Asennetta, joka ymmärtää maailmaa ja erilaisia valintoja. Itsensä hyvin tuntevan ihmisen asennetta, joka osaa sanoa oikeissa tilanteissa kyllä, ja oikeissa ei.

Pidin kirjasta paljon, vaikka loppua kohden jonkin asteista puutumista alkoikin tapahtua. Missään tapauksessa en kuitenkaan olisi kirjaa suostunut jättämään kesken. Teksti on kepeää ja liitävää, suorastaan kuplivaa, mutta erittäin taidokasta proosaa. Kevyestä poljennosta huolimatta Pulkkinen käsittelee kirjassaan tarkkanäköisesti nuoria aikuisia ja heidän arkisia  huoliaan. Perillepääsemisen tuska, paikalleen asettumisen vaikeus ja onnellisuuteen rauhoittuminen ovat tunnistettavia ja todellisia asioita, ainakin levottomille sydämille. Itse en luokittelisi tätä kirjaa missään tapauksessa chicklit-kirjallisuudeksi, vaikka sellaiseksikin olen kirjaa kuullut moitittavan. Miksi naisten kirjoittama huumori ja satiiri niin helposti pusketaan väkisin tähän muotikategoriaan?  Vaikka Pulkkisen romaanissa vilahtelevatkin suklaa ja korkokengät, ja päähenkilön kehittelemä self help -terapia  on nimeltään ”Näytät hyvältä korkeissa koroissa ja suklaatahroja leuassasi”, on kirjassa käsitellyt aiheet huomattavasti syvällisempiä kuin perinteisessä chicklitissä. Teemojen lisäksi myös teksti on juuri niin taidokasta kuin tämän hetken parhaimman naiskirjailijamme tekstiltä voi odottaa. Kiitos siis jälleen kerran Riikka Pulkkinen. En malta odottaa seuraavaa kirjaasi!

Tiina Raevaara, Laukaisu

image.phpKirjailija: Tiina Raevaara
Kustantaja: Paasilinna
Sivumäärä: 120
Julkaisuvuosi: 2014

Olisin varmaan voinut valita lomalleni hiukan kevyempääkin luettavaa. Laukaisu kertoo perhesurmista. Se on karmaiseva.

Kirjassa käydään luettelon omaisesti läpi Suomessa tapahtuneita perhesurmia ja kuvataan yhden perheen kohtalokkaan päivän tapahtumat.

Tarina kerrotaan ulkopuolisen silmin. Kirjan kertoja on päähenkilön, Pauliinan, vanha lapsuuden ystävä, joka törmää Pauliinaan sattumalta tuona dramaattisena päivänä. Nämä ihmiset eivät ole pitäneet yhteyttä viiteentoista vuoteen, ja itse  tarinassa he viettävät yhdessä vain hetkisen. Kohtaavat, juovat kupposet kavia ja jatkavat omille teilleen.  Kertoja on myöhemmin ottanut päivän tapahtumista selvää ja haluaa kertoa Pauliinan tarinan maailmalle, meille, lukijoille.  JA verrata sitä muihin Suomessa tehtyihin perhesurmiin.

Läpi kirjan kertoja pohtii erilaisia syitä perhesurmien syntyyn. Ja pohtiessaan tuntuu arvostelevan kaikkea mahdollista. Hän näkee kodin epäjärjestyksen ja köyhyyden liittyvän perhesurmiin. Seuraavassa kappaleessa vauraus ja hienot puitteet nähdään liittyvän näihin. Toisessa kohdassa aloitekyvyttömyys nähdään mahdollisena syynä, toisessa taas liikaa kiirettä ja tekemistä syytetään asiasta. Kaiken yllä leijuu kertojan kysymys, miksi te ihmiset elätte näin? Miksi te valitsette elää näin?  Taustasyitä valintoihin ei pohdita, tai tuntuu ettei  halutakaan pohtia.

Kupsenkyläläisen äidinkin tekoa on mietitty ja selitetty. Psykiatrien mukaan äitien tekemien murhien taustana on usein altruistisia motiiveja, syvä depsessio tai psyykkinen sairaus. Hienoja termejä kaikki. Niistäkö siis Sarin, Katin ja Tomminkin äiti kärsi? Sairastui ulkomaalaisperäisiin sanoihin?

Ehkä kirjassa ei ole  haluttukaan pohtia yhteiskunnan mahdollisuuksia ehkäistä näitä tapahtumia. Ne nähdään osana ihmisyyttä.

Netin juoruämmät, rääpijöiksi minä heitä kutsun, eivät kuitenkaan ymmärrä ilmiön syvyyttä. Se on nimittäin sisäänrakennettu kulttuuriimme. Meitä ei olisi ilman lapsenmurhia, perhesurmia ja niiden aikomuksia. Miettikääpä Jeesusta ja Isä-Jumalaa. Tai Abrahamia ja Iisakia. Muslimeilla on oma vastaava tarinansa: profeetta Ibrahimin oli määrä surmata poikansa Ismael. 

Miteb Abraham ja Ibraham eroavat amerikkalaisesta Andrea Yatesista, joka luuli Saatanan puhuvan hänelle ja käskevän surmata perhee viisi lasta?

Entä koko länsimainen perintömme, niin kutsuttu sivistyksemme? Silkkaa verenvuodatusta. Kaikkien antiikin jumalien kantaisä, Uranos, sulki lapsensa vaimonsa Gaian kohtuun eikä päästänyt heitä pois. Hänen poikansa Kronos kuohitsi isänsä ja myöhemmin nielaisi lapsensa, vain Zeus jäi jäljelle. Zeus saattoi titaani Metisin raskaaksi ja söi hänet. Mikä väkivallan kulttuuri!  — Tällainen on sivistyksen taakka. Pidättekö te itseänne sivistyneinä?

Kirja ei ole juurikaan analyyttinen vaan on jollakin tapaa ihmisten valintoja syyllistävä. Siis niitä valintoja, joita tehdään vuosien mittaan, ja jotka lopulta  johtavat siihen järkyttävään hetkeen, jossa ei enää nähdä mitään järkevää ulospääsyä elämäntilanteesta.  Kertoja kysyy: Miksi te ihmiset elätte niin? Miksi te ette elä toisella tavalla? Miksi teette kaikesta niin vaikeaa? Ottakaa rennommin! Siksi kirja on niin lohduton.  Haluaisin ajatella, että valinnoille on taustasyitä. Joita voitaisiin yrittää ymmärtää ja sitä kautta ehkäistä. Että olisi joku kaava, joka voitaisiin tunnistaa.

En siis voi sanoa pitäneeni kirjasta. Mutta se on tietenkin vain minun kapea kokemukseni.  Koska en selvästikään  ymmärtänyt kirjaa. Enkä ymmärrä motiivia sen kirjoittamiseen. Mitä sillä halutaan sanoa?  Vai oliko tarkoituksenakin herättää tällaisia ajatuksia? Ehkä nostaa tapetille aivan eri asia; ihmisten tarve tirkistellä ja kauhistella asiaoita, ihmisten sensaation jano. Onko motiivina kirjalle  oikeastaan pohdiskella tätä ilmiötä? Ärsyttää lukijaa, nauraa suoraan lukijalle : ”ostitpas kirjan – halusit lukea nämä kauheudet! Suorastaan janosit niitä!  Kyllä draama ja sensaatiot aina myyvät. Se on nähty. Ihminen vaan on sellainen.”

Lukekaa mieluummin muiden arvosteluja tästä kirjasta, koska selvästikin kirja on tehnyt ison vaikutuksen arvostelijoihin ja moniin lukijoihin. Kirja on varmasti siis lukemisen arvoinen. Nähtävästi itselleni kokemus oli  vain aivan liian ahdistava, jotta voisin omalta osaltani sitä suositella. Mutta aInakin Järjellä ja tunteella – blogissa on hienosti kirjoitettu kirjasta.

Tuomas Kyrö, Liitto

resize-2Tuomas Kyrö, Liitto 2005

Kustantaja: Wsoy

Sivuja: 390

Kuunteletteko äänikirjoja? Minä kuuntelen ja nautin niistä suunnattomasti. Kuunteleminen luo erilaisen tunnelman kuin lukeminen. Se jotenkin rauhoittaa, ja kaikki tolkuton häslääminen pysähtyy hetkeksi. Maailma ympärillä on hiljainen, ja kuulokkeet päässä kävellessä  tuntuu kuin olisi kaikelta suojassa. Niin kuin sukeltaisi veden alle, tai ryömisi lumiluolaan.

Tutustuin äänikirjojen maailmaan useita vuosia sitten, kun kuljin pitkää työmatkaa yksinäni autolla. Kun työpaikka löytyi lähempää, unohtuivat äänikirjat. Olen kuitenkin kaivannut kuuntelemista. Jostain syystä mieleeni ei ole aiemmin juolahtanut, että  kirjoja voisi kuunnella muutenkin, kuin autossa, työmatkalla. Joululomalla latasin vihdoin puhelimeeni Elisan kirjasovelluksen ja ostin kaupasta ensimmäisen äänikirjan puhelimeeni, Tuomas Kyrön Liiton. Kinkun sulatus sujui kuin itsestään pitkillä kävelylenkeillä kuulokkeet päässä. Nyt voin palata lomaltani töihin solakkana ja yhtä kirjaa sivistyneempänä. Kerrassaan mainiota!

Ja mainiota oli myöskin, että Tuomas Kyrön Liitto oli tarjouksessa. Muuten en siihen olisi tarttunut. Minulla on ollut kummallinen ennakkoluuloisuus herran kirjoja kohtaan, perustuen radiosta kuulemiini pätkiin Mielensäpahoittajasta. Mitään en  ole aiemmin Kyröltä lukenut ja sikäli ennakkoluuloni on täysin oikeuttamaton ja tarpeeton. Mutta hyvänen aika sentään kun tämä oli hyvä kirja!

Liitto kertoo sota-ajan Suomesta ja sijoituu vuosiin 1938 – 1958, mutta se ei kuvaa rintaman tapahtumia.  Sen sijaan se  kertoo kotiin jääneistä ja heidän erilaisesta henkiinjäämistaistelustaan. Näille ihmisille sota on yksityinen. Rintamalinjat, sotastrategiat ja -tavoitteet ovat kovin kaukausia asioita. Oleellista on, mistä saadaan perunat päivän soppaan ja miten selvitään kireistä pakkasöistä kylmässä talossa. Miten hoidetaan yksin lapsi, dementoitunut anoppi ja kokonainen maatila elikkoineen ja peltoineen? Miten säilytetään järki ja terveys, miten unelmille käy? Kun kaukaisuudessa maat solmivat liittoja sodan ratkaisemiseksi, nämä ihmiset solmivat erilaisia liittoja keskenään autaakseen toisiaan, pysyäkseen hengissä.

Kyrön teksti on taidokkaasti kaunista ja elävää.  Henkilöhahmot ovat aitoja  ja niiden kerroksellisuuden vuoksi hyvin uskottavia. Kyrö kuvailee tarkkanäköisesti ihmisten luonteenlaatuja, avioliittoa ja ihmisten välistä kanssakäymistä ymmärryksineen ja väärinymmärryksineen. Aihe on  vakava, mutta syvällä Kyrön hahmoissa piilee toivo aina vaikeimmillakin hetkillä, ja se välittyy lukijalle jatkuvasti tekstin takaa. Tämä antaa kirjaan kepeämmän poljennon kuin aihe antaa odottaa. Ja  teksti etenee kuin siivillä. Kertakaikkisen mestarillista tekstiä. Tätä voi vain nöyryydellä ihailla.