Sirpa Kähkönen, Hietakehto

951126320X Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 336

Minun on tunnustettava, että eräs sivistyksessäni olevista aukoista on ollut Sirpa Kähkösen kokoinen. En ole kirjailijalta mitään koskaan lukenut, eikä kirjailijan tuotanto ole edes ollut to do -listallani. Nyt kirjahyllystämme osui käteeni Sirpa Kähkösen Hietakehto, joka oli osannut oivasti piiloutua kasvavan ja sekaisen kirjahyllymme kätköihin. Tuo Finlandiaehdokkaiden listalla ollut kirjailijan nimi herätti huomioni ja tartuin teokseen ilman minkäänlaisia odotuksia. En tiennyt kirjan olevan osa isompaa Kuopio-sarjaa, vieläpä jopa kuudes teos, ja hyvä etten tiennyt. Olisin todennäköisesti päättänyt aloittaa sarjan alusta, sitten myöhemmin, ja jättänyt kirjan hyllyyn.

Nyt täytyy sanoa, että luulen että olen löytänyt uuden lempikirjailijan. Riikka Pulkkinen vaviskoon. Tämä nainen osaa kirjoittaa niin häkellyttävän kauniisti, niin kuvailevasti ja kipeän todentuntuisesti – ja niin lämpimällä empaattisuudella, kuitenkaan vaipumatta luotaan työntävään sentimentaalisuuteen. Kirjan kieli on uskomattoman rikasta, ja mukana kulkeva savon murre antaa oman rytminsä koko tarinaan.

Henkilögalleria on laaja ja minulla oli ajoittain vaikeuksia pysyä perässä henkilöiden välisistä suhteista. Se ei haitannut kuitenkaan ollenkaan, kun ei murehtinut asiaa liikaa. Hiukan toki ihmettelin, miksi joitain asioita ei avattu tarkemmin, ja että melko suuriakin ”paljastuksia” henkilöhistoriasta tehtiin sivulauseissa. No, tähän selvisi toki syy sitten, kun googletin Kähkösen kirjan luettuani ja tajusin, että kaikki henkilöt ja heidän tarinansa on avattu erittäinkin perusteellisesti valistuneemmalle lukijalle. Historiaa on jopa 5 romaanin verran. Niin.  Mutta nyt täytyy korostaa, että kirjan voi aivan hyvin lukea itsenäisenä teoksena. Ja kannattaakin, jos ei halua lukea koko sarjaa. Toisaalta, luettuani pelkästään ylistäviä arvioita koko Kuopio-sarjasta, ehkä on järkevää aloittaa sarja kuitenkin alusta. Minä ainakin aion.

Hietakehto kertoo elokuisista päivistä huvilalla vuonna 1943.  Huvilalle on vetäytynyt  joukko kuopiolaisia ja sota yritetään hetkeksi unohtaa siinä kuitenkaan onnistumatta.  Eletään niukassa omavaraistaloudessa, ja yksinkertaisista asioista ja pienistä nautinnoista haetaan unohdusta ja hallinnantunnetta kaoottiseen maailmaan. Isossa keskiössä on lapset ja lasten oma sisäinen maailmansa, jonka kuvaamisessa Kähkönen onnistuu riipaisevasti.

Hertta miettinen istui teltan edustalla ja vahti pikkulasten unta. Hänen sylissään oli suljettu lehtiö, se oli nyt viimeistä sivua myöten täynnä, eikä hän saisi tätä hyvää paperia enää mistään, tämä oli viimeinen rauhan ajan lehtiö.

Mutta kuvat olivat tuottaneet iloa syntyessään, lapset hiekkakuopissa, Tuomi ilman paitaa telttansa edustalla, illan haipuvassa valossa, ilmeessään kaipaus ja haikeus ja sotilaan levottomuus. Tuomi ja vaimonsa kahdestaan, profiilissa, nuotion äärellä. Tulen varjot kasvoillaan.

Pimeys oli yhä täynnä ääniä ja tulia, kesä saatettiin matkaan tänä täyteläisenä yönä. Sydän liikkui raskaasti, ei ollut helppo hyvästellä, jokainen talvi vei ihmisestä palan ja jokaiseen kevääseen sitä heräsi hitusen hauraampana.

Mutta olivat nämä lapset, pikkuruiset, kaikki nämä joihin hän oli saanut tutustua. Jos vain Charlotan kohtalo vielä olisi järjestynyt; jos hän olisi kyennyt puhumaan lapsen puolesta paremmin. Hänen ylpeytensä tytön lukemaan oppimisesta; jos hän olisi tiennt, että Blomberg murskaa sen yhdellä iskulla, yhdellä nopealla päätöksellä, jos olisi tiennyt, olisiko jaksanut koko tehtävään ryhtyäkään.

Toisaalta. Hertta Miettinen kuunteli Oton, Liljan ja Mikaelan tuhinaa ja pienten jäsenten kahinaa peittojen alla. Toisaalta hän näytti tytölle, että kaikkialla, mihin ihminen pysähtyy, on tarjolla sanojen lohtu. Hän jätti tyttöön Lintukodon merkin.

Ei ole helppoa uskoa hyvään tässä maailmassa, ajatteli Hertta Miettinen. Minulta on usko ja toivo romahtanut – mutta sen minä teen, mihin minulla vielä on aikaa. Minä huolehdin jokaisesta lapsesta, joka minun lähistölleni tulee. Minä puhun heille niin kuin aikuisille, yhtä arvokkaasti. Kohtelen jokaista heistä niin kuin korkeinta herraa.

Sillä se jälki jonka jätämme lapsiin, on meidän kuolematon merkkimme. 

Kirjasta on arvostelut mm blogeissa  Kirsin kirjanurkka ja Amman lukuhetki

kuva Kari Visala

kuva Kari Visala

Mainokset