Tove Jansson, Kuvanveistäjän tytär

resize

Ruotsinkielinen alkuteos: Bildhuggarens dotter, 1968

Kustantaja: Wsoy

Sivuja 132

 

Kummityttöni kysyi minulta taannoin, kuka on idolini. Hämmennykseltäni en keksinyt tuolloin mitään järkevää vastausta kysymykseen. Nyt  kun olen Tove Janssonin juhlavuoden kunniaksi ahminut taiteilijan tuotantoa ja elämäntarinaa eri muodoissa, luulen että osaisin vastata tuohon visaiseen kysymykseen. Olen kerta toisensa jälkeen haltioitunut Janssonin multilahjakkuudesta ja  elämänasenteesta, joka iskee suoraan sydämeen Ateneumin näyttelyssä, dokumenteissa sekä  hänen kirjoissaan.

Blogistani löytyy aiempi arvio Toven  hurmaavasta Kesäkirjasta. Kuvanveistäjän tytär on vähintään yhtä idyllinen, aistikas  ja  todentuntuinen; se on suora sukellus lapsuuden salaperäiseen maailmaan. Siinä pienen tytön mielikuvitusmaailma ja arjen realismi sekoittuvat hyvin taidokkaalla tavalla. Kirja on jonkin sortin omaelämänkerrallinen muistelma Toven lapsuudesta, mutta lopulta lukijan on mahdotonta tietää, mikä kirjan tapahtumista on todella tapahtunut  ja mikä ei. Todellisuus hämärtyy ja  pakenee lukijan otteesta kuin pilvi, jonka koillistuuli puhaltaa horisonttiin.

Kirja koostuu pienistä novelleista, jotka sijoittuvat Toven isän ateljeehen Helsinkiin, sekä meren keskelle  kesäiseen Pellinkiin. Tarinoissa vilahtelevat Toven äiti, kuvanveistäjä isä, ukki ja mummi sekä paljon muita todellisia hahmoja. Kaikkien tapahtumien keskellä seikkailee lähes omissa oloissaan ja omaan maailmaansa uppoutuneena pieni tyttö, joka tutkii  ja ihmettelee ympäristöään omalla jäljittelemättömällä tavallaan. Erityisen hienosti Jansson on onnistunut kuvaamaan  tätä ihmisen  sisäistä maailmaa, jonka muoto ja laatu muovaavat suhdettamme  ulkoiseen maailmaan. Kuinka suhtaudumme asioihin,  otamme maailman vastaan ja mitä annamme sille takaisin. Tämän kirjan pienen tytön päässä on paljon viisautta, lempeyttä, hyväksyntää, kokeilunhalua sekä oikeanlaista ylpeyttä ja itsevarmuutta.

Kirjan teksti on pettämätöntä ja taidokasta Tovea. Jokainen novelli on kuin proosaruno; jokainen lause on kaunis ja leikkisä. Kirjaa lukiessa voi haistaa meren tuoksut ja maistaa sen suolan huulillaan. Tai  voi kuulla isän balalaikan, tuntea kaakeliuunin lämmön ja haistaa öljylampun tuoksun. Kaikki tuntuu todelliselta, kosketeltavalta – ja jotenkin tutulta. Tarinat todellakin tuovat mieleen muumikirjat ja kirjaa lukiessa voi hyvin ymmärtää, mistä muumien maailma juontaa juurensa.

kuva Kari Visala

kuva Kari Visala

Mainokset

Anja Erämajan runoja

10574432_4478316571990_7462689274063002202_n-1

Kuva Kari Visala

Minulle on selvästikin vaikeaa kirjoittaa tänne blogin puolelle kirjoista, jotka eivät tuntuvasti ravistele tunteita. Pelkkien juonitiivistelmien kirjoittaminen tuntuu turhalta, jos itse  analyysi  jää tasolle ”ihan hyvä” tai ”miellyttävää kesäluettavaa uima-altaan reunalle”. Tasapaksujen kirjojen jälkeen mieli jää tasapaksulle vaihteelle, eikä aivoista tunnu irtoavan yhtään tähdellistä kommenttia. Saattaa tietenkin myös olla, että aivoni  ovat niin tasapaksulla vaihteella, ettei loistavinkaan teksti pääse tunkeutumaan tunnekeskuksiini. Jonkinlainen helteen provosoima aivoeste.  Luin nimittäin  kesälomalla mm kriitikoiden ja blogistien hehkuttaman Tommi Kinnusen esikoisromaanin Neljäntienristeys. OIkein säästelin sitä lomamatkallemme lukijaisiksi, mielessäni hykertelin, että minullapa on loistava kirja mukana, eikä mitään reijomäkiä tai muuta lentoaseman R-kioskilta mukaan tarttunutta. Mutta ei. Ei ei. Ei tunkeutunut aivoesteen läpi. Älkääkä käsittäkkö väärin. Ei se huono  kirja ollut. Siis  ihan hyvähän se oli, ja miellyttävää kesäluettavaa uima-altaan reunalle… Mutta jokin jäi uupumaan. Jokin joka nostaa ihokarvat pystyyn, kostuttaa silmät ja keikauttaa maailman hetkeksi parempaan asentoon.

resize-2Siksi olikin enemmän kuin miellyttävää, että tutustuin Anja Erämajan runoihin. Sain itse asiassa kunnian tutustua itse kirjailijaan ja hänen muihin teksteihinsä kuluneen vuoden aikana, ja molempiin ihastuneina kävin ostamassa runoilijan uusimman kokoelman Töölönlahti. Pidin siitä, paljon, ja kävin samantien lainaamassa kirjailijan aiemmat runokokoelmat Laulajan paperit ja Kuuluuko tämä teille. Olisin mieluusti ostanut myös nämä teokset itselleni, mutta ainakaan Turun kirjakaupoista ei kirjoja valitettavasti enää saanut.

Mutta ai että.

Olen lukenut runoja elämäni aikana suhteellisen vähän. Olen kokenut turhauttavaa ahdistuneisuutta ja tyhmyyttä yrittäessäni kaivaa runoudesta merkityksiä ja teemoja, jotka ovat ajoittain niin syvälle piilotettuina, että hermo meinaa mennä. Ehkä olen aiemmin vain tarttunut väärin kirjoihin. Tai sitten olen laajentunut ihmisenä johonkin suuntaan. Joka tapauksessa tämä runous kolahti ja lujaa. Se myös elvytti runosydämeni sykkimään ja nyt olen kesän aikana tutustunut useampiinkin nykyrunoilijoihin ja osasta nauttinut suunnattomasti. En osaa arvioida ja resizeanalysoida Erämajan runojen rytmiä, säkeenylityksiä, ambigiuteetteja ja sen semmoisia. Enkä taida halutakaan. Runot ovat hauskoja, tarkkanäköisiä ja tiiviitä. Niissä sukelletaan ihmisten pään sisälle ja luodaan tunnistettavia tunnelmia. Parhaimmat syntyvät  tarkoista yksityiskohdista, pienistä huomioista maailmasta, jotka laajenevat omissa ajatuksissa suuremmiksi oivalluksiksi itsestä ja ympäristöstä , ihmisyydestä.  Erityisesti pidin kokoelmasta Kuuluko tämä teille, jossa pureudutaan aina niin kiehtovaan  ja hersyvään aiheeseen, elämiseen naapurien (ja muiden ihmisten) keskellä.

Voin lämpimästi suositella. Tällä saa ajatukset liikkeelle ja aivoesteet kaadettua.

 

1477381_4520970598314_5151771493016847032_n

Kuva Kari Visala