Laura Honkasalo, Eropaperit

9511246941

Kustantaja: Otava

Sivuja: 413

Eropaperit kertoo avioerosta ja sen vaikutuksesta kokonaisen suvun ihmissuhteisiin. Riitaisa avioero repii korjaamattomasti rikki ihmissuhteet jopa neljän sukupolven yli. Eron synnyttämä katkeruus syötetään lapsille osana kasvatusta ja lapsien maailmasta karsitaan pois julmasti ihmiset, jotka ovat valinneet väärän puolen.  Erityisesti kirja kuvaa lapsen kokemuksia  riitaisan ja ruman avioeron kourissa. Kirja on alleviivaava ja  erittäin kantaaottava.

Sinikka ja Jokke tapaavat, rakastuvat, tekevät kaksi lasta ja sitten eroavat. Tästä kirja oikeasti vasta alkaa. Jokke tapaa toisen naisen ja jättää pian perheensä. Alkaa armoton huoltajuuskiista. Honkasalo maalaa tästä eteen päin kirjan mustavalkoisilla väreillä. On hyvä, ja on paha. Kuin lastensaduissa. On hyvä ja huolehtiva Sinikka ja  isoäiti. On paha isä ja tämän paha uusi noitavaimo, Raisa. Raisa ja Jokke haukkuvat huoltajuuskiistan myrskyssä pyristeleville lapsille kilpaa näiden äitiä, Sinikkaa. He pakottavat lapset sanomaan kotonaan Sinikkaa Paskikseksi. He heittävät lasten kotoa tuomat lelut ja kirjat roskiin, koska ne ovat Paskiksen hankkimia. Raisa saa teinimäisiä raivareita lapsille aina kun nämä sanovat yhdenkin poikkipuolisen sanan, mainitsevat äidin tai Raisa muuten kokee, ettei saa riittävää yhteyttä lapsiin. Lapset eivät ymmärrä mitä tekevät väärin ja silti heidät lukitaan pimeään komeroon rangaistuksesti. Mustaa jäähyä.

No, houkutteleeko? Minusta koko kirja oli yhtä mustaa jäähyä.

Teknisestikään kirja ei ole kovin onnistunut. Toistoa on valtavasti. Siis todella paljon. Samat asiat kerrotaan moneen kertaan uudestaan ja uudestaan, jopa samoilla sanoilla. Se alkaa puuduttaa, jopa ärsyttää, ja meinasin tämän toiston vuoksi jättää kirjan kesken muutamaankin otteeseen. Lisäksi rakenteellisesti kirja perustuu lähes kokonaan muistelulle ja menneeseen aikamuotoon, joka on raskas ja vaikeasti hallittava tyylilaji. Lisäksi kirja on liian synkkä. Mitään toivon pilkahdusta ja hengähdystä lukijalle ei anneta. Kaikki hyvä on mennyttä, muisteloissa, ja myös tulevaisuus on maalattu kovin kelmeäksi ja irralliseksi. Kun onnenkyyneleet puuttuvat, ei surun kyyneliäkään lukiessa kirpoa. Ei vaikka tapahtumat ovat kaameita ja  lapsien kohtaama vääryys  julmaa. Onnenhetkien puuttuminen muuttaa kerronnan katkeruuden värittämäksi natinaksi ja vesittää pohjaa tarinalta. En voi myöskään sanoa rakastaneeni puolen sivun mittaisia virkkeitä, jotka rakentuvat  toisistaan irrallisista lauseista, pilkulla erotettuina. Sanat pomppivat silmissä haukotusten siivittäminä, katse harhautuu  ja tekee mieli hypätä seuraavaan virkkeeseen.

No. Oli kirjassa jotain hyvääkin. Sinikkan ja JOukon lapsi Sara on uskottavasti rakennettu hahmo ja hänen ajatuksensa ovat koskettavia.  Kaikenkaikkiaan kirja olisi voinut olla onnistuneempi, jos se olisi ollut ainakin puolet lyhyempi ja esimerkiksi Saran elämysmaailmaan olisi keskitytty enemmän. Olisi otettu vahvempi ote yhdestä henkilöstä ja karsittu muuta. Mutta kaiken kaikkiaan minua harmittaa, että tutustuin Honkasalon tuotantoon tämän kirjan kautta.  Laura Honkasalon aiempaa romaania Sinun lapsesi eivät ole sinun on kehuttu blogiarvioissa ja harmittaa, etten lukenut sitä. Tämän kirjan jälkeen nimittäin  joudun keräämään paljon ryhtiä, ennen kuin(jos) tartun Honkasalon tuotantoon uudelleen.

Eropapereista ovat bloganneet mm  Jenni, Paloheinä ja Katja.

 

Mainokset

Johan Bargum, Syyskesä

syyskesaSensommar / Syyskesä

suomennos:  Rauno Ekholm

Kustantaja: Tammi, 1993

Sivuja: 128

Luin viime syksynä Tove Janssonin Kesäkirjan ja ihastuin sen luontokuvaukseen kesästä ja merestä. Nyt auringon lupaillessa tulevaa kesää kaipasin jotain saman tyylistä kirjallisuutta. Kyselin kirjabloggaajilta suosituksia kesästä ja merestä kertovista kirjoista. Sainkin liudan suosituksia, joista kiitän lämpimästi – tähän yhteisöön voi aina luottaa!

Johan Bargumin kirjoja Syyskesä ja Syyspurjehdus suosittelivat muutamatkin. Kirjailijan nimi oli lisäksi tuttu joskus aiemmin lukemistani postauksista ja herätti myönteisiä muistikuvia arvioista. Niinpä tartuin tänään Bargumin pienoisromaaniin Syyskesä, ihastuin ensinmäisestä lauseesta lähtien kaikkeen ja luin sen yhdeltä istumalta.

Syyskesä kertoo kahdesta veljeksestä Carlista ja Olofista, jotka saapuvat rakkaalle sukuhuvilalle saattamaan sairaan äitinsä viimeisiä päiviä. Veljekset kohtaavat ensinmäisen kerran vuosiin. Huvilalla vietetyt päivät nostavat pintaan lapsuuden kilpailun ja mustasukkaisuuden. Vanhat salaisuudet vaativat selvittelemistä. Luontokuvausta ei missään tapauksessa ole siinä määrin kun Janssonin Kesäkirjassa vaan kirjan tenho piilee enemmän  jännitteisessä ihmissuhdedraamassa. Mutta  hyvä näin.

64829_3270002604896_1123433507_n

Kiitos kiitos, kiitos tätä suositelleelle bloggaajalle! Sain sielulleni kaipaamani tuulahduksen kesää, mutta ennen kaikkea tutustuin loistavaan kirjailijaan.  Bargum kirjoittaa juuri sellaista korutonta proosaa, josta pidän valtavasti. Teksti on loppuunsa saakka tiivistettyä, ja konstailematon kerronta antaa ajatuksille tilaa liitää. Voimakkaiden mielikuvien ja tunnelman luominen ei vaadi puolen sivun mittaisia virkkeitä. Eikä loistava kirjailija välttämättä tarvitse  adjektiivien sotajoukkoa tekemään asiaansa selväksi. Koko maisema voi avautua lukijalle vain muutamalla oikein valitulla sanalla.  Kerta kaikkiaan. Hienoa. Jos saisin lähettää maailmalle yhden turhamaisen toiveen, niin toivoisin osaavani kirjoittaa näin.

Mutta ennen kuin lampun henkkiä alkaa kävellä vastaan tai lehmät alkavat lentää, taidan kipittää kirjastoon lainaamaan lisää Bargumeita. Ja nautiskella. Toivon todella, että tuotannosta löytyy lisää samanlaisia helmiä. Olisi mukavaa löytää pitkästä aikaa (minulle) uusi kirjailija, jolta voisi kahlata useammankin teoksen läpi.

Kirjasta ovat bloganneet mm Sara, Linnea (joka on lukenut kirjan alkuperäiskielellä ja välttynyt muutamilta suomennokseen liittyviltä kökköyksiltä), Maria ja Erja.

10252176_4164466165926_9012538045159927043_n

Kuvat Kari Visala 

Maria Autio, Varjopuutarha

9789512357031

Kustantaja: Kairisto

Sivuja: 202

Ilmestymisaika: 2/2014

 

Olen lukenut Autiolta aiemmin kirjan Ajatustenlukija, joka jätti jälkeensä hiukan muovisen maun. Varjopuutarha on Aution uusin, tänä vuonna julkaistu nuortenkirja, ja on aivan eri tasoinen kokonaisuus. Varjopuutarha kertoo Pihlasta, lievästi autistisen tytöstä ja hänen ponnisteluistaan kohti itsenäisempää elämää. Autio kuvailee hyvin tunnistettavasti aspergerin oireyhtymän erityispiirteitä ja niiden aiheuttamia haasteita lapsen ja  nuoren ihmisen elämään. Pihlan kokemusmaailma aukeaa lukijalle aitona ja uskottavana. Autio säilyttää kerronnassa herkän ja hauraan otteen, ja lukiessa syntyy tunnelma, kuin keskustelisi itse Pihlan kanssa – kuin keskusteluyhteyden voisi menettää, jos jotain yllättävää tai pelottavaa sattuisi. Tämä on mahdollisesti yksi seikoista, joka säilyttää  jännitteen tarinan loppuun saakka.

Tarina on monitasoinen, teksti on kaunista ja kuvailevaa, paikoin runsaankin maalailevaa. Toivon, että se on myös riittävän konkreettista kohdeyleisölle. Aihe on nimittäin tärkeä, ja tällaisen kirjan olisi hyvä kuulua vaikka koulujen opetusohjelmaan. Erilaisuuden hyväksyminen voisi olla helpompaa, jos pystyisi hetkeksi kurkistamaan pintojen alle. Ja tähän Varjopuutarha tarjoaa oivan mahdollisuuden.

Riikka Pulkkinen, Vieras

vieras

Kustantaja: Otava

Sivuja: 299

Blogi on ollut kovin hiljainen kiireiden vuoksi. Kirjoja olen onneksi ehtinyt lukea mutten kaikesta kirjoittaa. Riikka Pulkkisen vieras on odotellut hyllyssä jo puolitoista vuotta lukemistaan ehkä siihen liittyvien ennakkoluulojen vuoksi. Sain kirjan lahjaksi, ja kirjan antaja ei ollut kovastikaan pitänyt kirjasta. Antoi sen kuitenkin, kun tiesi miten paljon pidän Pulkkisesta. Jotenkin kuitenkin lahjan saatteena saamani arvostelu on pidätellyt minua. Ehkä en ole halunnut rikkoa illuusiota Pulkkisesta.

Blogeissa kirja on jakanut kovasti mielipiteitä. Toiset pitävät tätä Pulkkisen parhaana teoksena, toiset eivät niinkään. Itse valitettavasti lukeudun tähän jälkimmäiseen joukkoon. Vieras on erittäin taitavasti kirjoitettu, kieli on hiotua ja lähes runnollista. Lauseet ovat tiivistettyjä, niissä on paljon viisautta eikä mitään turhaa sanota.

Kuitenkin kirja on mielestäni liian pirstaleinen. Teemoja on niin runsaasti, että ote jää lopulta hiukan pinnalliseksi. Teemoihin ei solahda luontevasti sisälle niin, että ne loisivat omia ajatuksia maailmasta, vaan suuri osa jää  teoreettiselle tasolle. Teemat jäävät ikään kuin akvaariolasin taakse huomioitavaksi ja tarkasteltavaksi; tuossa on tuollainen teema ja tuossa tuollainen ja ne liittyvät toisiinsa tämän teeman kautta. Kaikki on näkyvillä, mutta asioita ei voi koskettaa.

Vieras kertoo naispapista, Mariasta, joka kamppailee oman uskonsa kanssa. Hän on sairastanut lapsena anoreksiaa, ja päähenkilön lapsuutta esitellään pitkälle tämän teeman ympärille kietoutuvien takaumien kautta. Maria karkaa yllättäen elämästään. Hän jättää Helsingin, jonne jäävät rakastava mies, isä ja virka, ja matkustaa New Yorkiin kenellekään ilmoittamatta. Syynä pakenemiseen on kotimaassa ja kodissa puristavat erilaiset paineet . Marian elämää ovat jo pidempään varjostaneet uskon murentuminen, lapsuuden traumat, edesmeenneen ja mystisen äidin sairastelu ja valheet sekä paineet oman perheen perustamisesta. Kun  Marian ystävä, pieni koululaistyttö Yasmina pahoinpidellään taustansa vuoksi, raksahtaa MAriassa jokin lopullisesti paikoiltaan. Marian on irtaannuttava elämästään voidakseen käsitellä asioita, tunnustella itseään ja ihmisyyttä, maailman moraalia ja totuuksia. Asioiden käsittelymallissa on jotain samaa, kuin Marian anoreksiavuosissa, jolloin hän irtaantui maailmastaan  sairautensa kautta. Tuolloin hän yritti irrottautua ruumiistaan päästäkseen kauemmaksi todellisuudesta ja voidakseen jättää minuuden taakan taakseen. Nyt Maria irtautuu rutiinista vaihtamalla manteretta, ja mantereella hän hakee jälleen irtautumista itsestään. Hän etsii unohdusta, sinkoutumista sijoiltaan tanssin ja lihallisten ilojen kautta. Ja niiden avulla oivallusta.

Ja Maria käy kaukana. Mutta hän palaa takaisin. Viisaampana, itselleen vähemmän vieraana.

Minulta saat muutakin: saat tämän kaipuun, muukailaisuuden vaikka olisit jo kotona, älä anna sen murtaa sinua sillä onnellisia ovat ne, jotka kantavat mukanaan monta maailmaa.

Kuva Kari Visala

Kuva Kari Visala

Kirjasta ovat bloganneet mm Elina blogista Luettua elämää, Ilselän Minna ja Liisa Luetut, lukemattomat -blogista