Veijo Meri, Suomen paras näyttelijä

Suomen paras näyttelijä on melko lyhyt näytelmä ja Veijo Meren teksti on nopealukuista ja sujuvaa. Henkilöhahmot ovat huvittavia karikatyyrejä, ja hullunkurinen juoni saa ajoittain hymyn väreilemään suupielille. Siihen se sitten enimmäkseen jääkin. Juoni on melko köykäinen, ja näytelmä idea ja kirjoittamisen syy jäivät minulle hiukan epäselväksi.

Suomen paras näyttelijä kertoo näyttelijästä, Reiskasta, joka on Suomen paras.  Hänen sanotaan olevan niin hyvä, että jos hän esittää puistonpenkkiä, kaupunkiin tulevat maalaiset istuvat sille syömään eväitään. Reiskan ongelma on ailahtelevainen luonteenlaatu, minkä vuoksi hän on saanut potkut edellisestä työpaikastaan. Nyt hän elää huolettomasti lainaamalla ja huijaamalla rahaa, murehtimatta turhia elämänsä etenemisestä. Hänen kollegansa haluavat kuitenkin auttaa Reiskaa ja järjestävät hänet työhaastatteluun pienelle paikkakunnalle teatterinjohtajaksi. Haastattelu ei mene kuitenkaan odotetusti tai Reiska ei vastaa teatterin tarpeita, ja niinpä paikka jää saamatta. Näytelmä loppuu irvokkaasti, kun Reiska riisuutuu valitsijoiden edessä ja tarjoaa takkinsa,  pukunsa ja kellonsa puvustoon.

Minulla on sellainen ongelma, että odotan erityisesti näytelmiltä, ja mielellään romaaneiltakin, jonkinlaista sanomaa. Lupsakka ja hyväntahtoinen hassuttelu ei useinkaan jaksa kiinnostaa kovin kauan, ja usein jään vain ärtyneenä ihmettelemään, miksi ihmeessä tämäkin ralli on kirjoitettu. Lämpenen enemmän  esim Tsehovin tai Beckettin  tyylilajin pohdiskeleville ja maalaileville tragikomedioille, jossa ihmisyyden tarkastelu tuo näytelmiin mukanaan tarkkanäköisemmän huumorin. Ei näytelmissä  tarvitse tapahtua jatkuvasti jotakin hassua. Banaaninkuoriliukastelu ei ole oikein koskaan minuun vedonnut. Ja  vaikkei Suomen paras näyttelijä saakkaan missään vaiheessa näytelmää kakkua naamalleen, niin jotenkin siihen tyylilajiin tämän näytelmän kuitenkin kategorioisin. Ehkä Meren  näytelmästä on löydettävissä myös teemoja, esimerkiksi teatterimaailman kritiikkiä, mutta jotenkin en jaksanut niitä edes pohtia.

Mainokset

Suomi vastaan Ruotsi

978_951_23_5258_6Halusin lukea nuorisokirjan, ja tietenkin mielellään hyvän sellaisen. Piipahdin melko yllättäen kirjastoon, joten en varsinaisesti ollut googletellut itselleni mitään suosituksia uusista ja hyvistä nuorisokirjoista. SItä paitsi viime kesänä yritin hakea netistä tietoa mahdollisesti tasokkaista nuorisokirjoista ja totesin, ettei oikein mikään haku tuottanut kovin kiinnostavia tuloksia. Tai omalla tavallaan  kyllä – luin silloin netistä löytämieni suositusten perusteella tuon Poika raidallisessa pyjamassa sekä Vilja-Tuulia Huotarisen ”Valoa valoa valoa”. Molemmat olivat ihan mielenkiintoisia, mutta eivät kyllä lainkaan perinteisiä genren edustajia.

Niinpä kävelin ennakkoluulottomasti  kirjaston hyllyn luokse, selailin useita kirjoja ja valitsin lopulta hyllystä  kaksi  kappaletta nopeasti syntyneen vaikutelman perusteella. Toinen oli ruotsalaisen Johanna Thydellin kirjoittama ”101 syytä” ja toinen kotimainen Maria Aution romaani ”Ajatustenlukija”.  Molemmat kirjat kertovat rikkinäisten perheiden teini-ikäisistä tytöistä.

Täytyy kyllä sanoa, että Ruotsi vei kyllä voiton tässä vertailussa. Kirkkaasti. Maria Aution Ajatustenlukija on ihan hyvä kirja, jonka kieli on sujuvaa ja selkeää, mutta kaiken kaikkiaan tunnelma ja kokemus jäi kovin kalpeaksi. Todella vakavasta aiheestaan huolimatta kirja ei herättänyt juurikaan tunteita ja tapahtumat tuntuivat jotenkin muovisilta. Tämä synnytti ainakin minussa melkoisen ristiriitaisen olon. Päähenkilölle Iidalle tuntuu tapahtuvan toinen toistaan ikävämpiä asioita, mutta ne esitellään jotenkin niin ulkokohtaisesti että samaistuminen ei onnistu. Tahtoa seistä ja taistella päähenkilön rinnalla ei synny – eikä kirjan repäisevä loppu saa niin ikään repäistyä lukijaa mukaansa riemuun.

1226512_2.jpgxSen sijaan Johanna Thydellin ”101 syytä” oli erittäin positiivinen kokemus. Kirjan kieli on kaunista ja älykästä – se ei aliarvioi lukijaansa eikä sitä ole keinotekoisesti ja turhaan yksinkertaistettu, joka tuntuu olevan melko tavanomaista nuorisokirjoissa. Tarina on myöskin hyvä ja päähenkilön, Puckin,  ajatukset ja tuntemukset ovat hyvin uskottavia.Puckin puolesta jännittää, iloitsee ja inhoaa, ja lukijana toivoo kaikkensa, että tarinassa käy hyvin. Puck todellakin voittaa sympatian puolelleen. Lisäksi tässä kirjassa on lämpöä; Puckin elämässä on myös hyviä asioita, eikä kaikki ei ole vain loputtoman synkkää tapahtumien sarjaa. Hyvät asiat korostavat ja antavat perspektiivin ikävämmille asioille. Kyllä toivoa pitää olla. Silloin on helpompi hengittää ja silloin, on tunteillekin enemmän tilaa.

Bertolt Brecht, Setšuanin hyvä ihminen

Brechtin mielenkiintoinen näytelmä sijoituu Kiinaan, Setšuanin  pääkaupunkiin, jossa kansa elää köyhyydessä. Kaupunkiin saapuu kolme Jumalaa, jotka etsivät hyviä ihmisiä. Ja jos maailmasta löytyy tarpeeksi hyviä ihmisiä, on maailma riittävän arvokas säilytettäväksi. Jumalat ovat jo ennen Setšuaniin saapumistaan kiertäneet maakuntia ja saaneet pettymyksekseen havaita tehtävän olevan vaikeampi kuin olivat ensin odottaneet. Jumalia pelkääviä ja arvostavia ihmisiä, jotka ovat omistaneet elämänsä hyvän tekemiselle ei tahdo löytyä periksiantamattomasta  ponnistelusta huolimatta.

Lopulta kaupungista kuitenkin löytyy yksi potentiaalinen ehdokas, katutyttö Šen Te, joka majoittaa Jumalat vaatimattomaan asuntoonsa, kun heidät on jo usealta ovelta käännytetty. Jumalat päättävät poiketa  periaatteistaan ja antavat tytölle kannustimeksi rahaa. Rahoillaan tyttö ostaa tupakkakaupan. Kauppa on kuitenkin pian vararikon partaalla, kun tyttö haluaa auttaa kaikkia korttelinsa köyhiä ihmisiä, ja hän alkaa jakaa ilmaista ruokaa nälkäisille  ja ottaa kodittomia kattonsa alle elätettäviksi.

Jumalien usko Šen Ten hyvyyteen myös ajoittain horjuu, ja huolimatta  tämän äärimmilleen viedystä epäitsekkyydestä, Jumalat  pitävät tytön ponnisteluja  riittämättöminä ja pinnallisina. Jumalat ovat ankaria vaatimuksissaan eivätkä suvaitse minkäänlaista horjumista.Kuitenkin,  mitä pidemmälle tarina etenee, mitä kauemmin Jumalat viettävät maan päällä ja mitä enemmän pettymyksiä he niittävät, sitä varmemmin alkaa Jumalien puritaanisuus karista. Jos maailman haluaa säilyvän, täytyy asioita alkaa katsoa sormien läpi, myös Jumalien.

Näytelmä on nerokas! Se on hauska, mutta samalla se ruotii ankarasti maailman raadollisuutta. Onko kolikolla aina kaksi puolta? Onko toisen hyvä  jonkun toisen paha? Ja jos pahat teot vasta mahdollistavat hyvät, ja Jumalatkin alkavat paineen musertamina hyväksyä tämän, eikö se ole todiste tämän maailman onnettomasta tilasta?

Jos mielit tutustua Brechtiin, luulen, että tämä on teos josta kuuluu aloittaa.

Helen Fielding, Bridget Jones – Mad about The Boy

 

9789511274209-165x250Kustantaja: Otava

Sivuja 441

Julkaisuvuosi: 2013

Suomentaja: Annika Eräpuro

Oi, ihana Bridget! Tuhannet ja nöyrimmät kiitokset Helen Fielding, että kirjoitit vielä tämän kolmannen jatko-osan, joka ei lainkaan kalpene aiempien osien rinnalla.  Kuinka ihanaa oli näiden kaikkien vuosien jälkeen palata Bridgetin elämään. Kuin olisi tavannut vanhan, aikaa sitten kadotetun ystävän.

Voin lämpöisesti suositella kirjaa kaikille Jones -faneille. Kirja ei petä. Brirdet on edelleen sama sympaattinen ja sanavalmis hupsu, joka yrittää pysyä kyydissä elämän vuoristoradassa. Tällä kertaa vaunussa on mukana myös Bridgetin kaksi lasta.

On hauskaa, että Bridget on vanhentunut lukijoidensa mukana. Lapset tuovat hurmaavan lisänsä tarinaan, ja he ovat todella aitoja ja (varmasti kaikille äideille) tunnistettavia  henkilöhahmoja. Henkistä kasvua ei päähenkilössä ole juurikaan tapahtunut, mutta en sitä odottanutkaan. Huumorissa ollaan jopa menty askel irvokkaampaan suuntaan, mutta syytän tästä lapsia (en Bridgetiä). Eipä pieruhuumori ole minullekaan kahden lapsen äitinä enää kovin kaukainen asia, vaikken siihen aktiivisesti ketään kannustakaan.

Kirja hersytti monet äänekkäät naurut mutta irroitti myös kyyneleitä. Marc Darcyn poismenoa ja siihen liittyvää surua käsitellään kauniisti ja taitavasti.

”Kyllähän sinä teit matikanläksysi, Billy. Muistatko – ne yhtälöt? Me teimme ne yhdessä, kun tulit kotiin koulusta perjantaina.”
”Mutta oli vielä toinenkin tehtävä. Katso Kootee.”
Voi ei, ei käsitöitä. Billy on viimeiset kuusi viikkoa näpertänyt huovanpalasista pientä hiirtä, ja nyt hänelle on annettu ”lomakkeita”, joissa kysytään mystisiä käsitteellisiä kysymyksiä. Katsoin uusinta: Mitä haluat saavuttaa tekemällä hiiren?
Billy ja minä katsoimme toisiimme epätoivoisina. Miten laajasti kysymys oli tarkoitus ymmärtää, siis filosofisessa mielessä? Ojensin Billylle lyijykynän. Hän istui keittiön pöydän ääreen kirjoittamaan ja ojensi sitten paperin minulle:
Haluan saavuttaa hiiren.
”Hyvä”, sanoin. ”Oikein hyvä. Vienkö nyt sinut takaisin nukkumaan?”

Uudesta Fieldingistä ovat bloganneet mm Karoliina jaTaika 

Tiina Raevaara, Laukaisu

image.phpKirjailija: Tiina Raevaara
Kustantaja: Paasilinna
Sivumäärä: 120
Julkaisuvuosi: 2014

Olisin varmaan voinut valita lomalleni hiukan kevyempääkin luettavaa. Laukaisu kertoo perhesurmista. Se on karmaiseva.

Kirjassa käydään luettelon omaisesti läpi Suomessa tapahtuneita perhesurmia ja kuvataan yhden perheen kohtalokkaan päivän tapahtumat.

Tarina kerrotaan ulkopuolisen silmin. Kirjan kertoja on päähenkilön, Pauliinan, vanha lapsuuden ystävä, joka törmää Pauliinaan sattumalta tuona dramaattisena päivänä. Nämä ihmiset eivät ole pitäneet yhteyttä viiteentoista vuoteen, ja itse  tarinassa he viettävät yhdessä vain hetkisen. Kohtaavat, juovat kupposet kavia ja jatkavat omille teilleen.  Kertoja on myöhemmin ottanut päivän tapahtumista selvää ja haluaa kertoa Pauliinan tarinan maailmalle, meille, lukijoille.  JA verrata sitä muihin Suomessa tehtyihin perhesurmiin.

Läpi kirjan kertoja pohtii erilaisia syitä perhesurmien syntyyn. Ja pohtiessaan tuntuu arvostelevan kaikkea mahdollista. Hän näkee kodin epäjärjestyksen ja köyhyyden liittyvän perhesurmiin. Seuraavassa kappaleessa vauraus ja hienot puitteet nähdään liittyvän näihin. Toisessa kohdassa aloitekyvyttömyys nähdään mahdollisena syynä, toisessa taas liikaa kiirettä ja tekemistä syytetään asiasta. Kaiken yllä leijuu kertojan kysymys, miksi te ihmiset elätte näin? Miksi te valitsette elää näin?  Taustasyitä valintoihin ei pohdita, tai tuntuu ettei  halutakaan pohtia.

Kupsenkyläläisen äidinkin tekoa on mietitty ja selitetty. Psykiatrien mukaan äitien tekemien murhien taustana on usein altruistisia motiiveja, syvä depsessio tai psyykkinen sairaus. Hienoja termejä kaikki. Niistäkö siis Sarin, Katin ja Tomminkin äiti kärsi? Sairastui ulkomaalaisperäisiin sanoihin?

Ehkä kirjassa ei ole  haluttukaan pohtia yhteiskunnan mahdollisuuksia ehkäistä näitä tapahtumia. Ne nähdään osana ihmisyyttä.

Netin juoruämmät, rääpijöiksi minä heitä kutsun, eivät kuitenkaan ymmärrä ilmiön syvyyttä. Se on nimittäin sisäänrakennettu kulttuuriimme. Meitä ei olisi ilman lapsenmurhia, perhesurmia ja niiden aikomuksia. Miettikääpä Jeesusta ja Isä-Jumalaa. Tai Abrahamia ja Iisakia. Muslimeilla on oma vastaava tarinansa: profeetta Ibrahimin oli määrä surmata poikansa Ismael. 

Miteb Abraham ja Ibraham eroavat amerikkalaisesta Andrea Yatesista, joka luuli Saatanan puhuvan hänelle ja käskevän surmata perhee viisi lasta?

Entä koko länsimainen perintömme, niin kutsuttu sivistyksemme? Silkkaa verenvuodatusta. Kaikkien antiikin jumalien kantaisä, Uranos, sulki lapsensa vaimonsa Gaian kohtuun eikä päästänyt heitä pois. Hänen poikansa Kronos kuohitsi isänsä ja myöhemmin nielaisi lapsensa, vain Zeus jäi jäljelle. Zeus saattoi titaani Metisin raskaaksi ja söi hänet. Mikä väkivallan kulttuuri!  — Tällainen on sivistyksen taakka. Pidättekö te itseänne sivistyneinä?

Kirja ei ole juurikaan analyyttinen vaan on jollakin tapaa ihmisten valintoja syyllistävä. Siis niitä valintoja, joita tehdään vuosien mittaan, ja jotka lopulta  johtavat siihen järkyttävään hetkeen, jossa ei enää nähdä mitään järkevää ulospääsyä elämäntilanteesta.  Kertoja kysyy: Miksi te ihmiset elätte niin? Miksi te ette elä toisella tavalla? Miksi teette kaikesta niin vaikeaa? Ottakaa rennommin! Siksi kirja on niin lohduton.  Haluaisin ajatella, että valinnoille on taustasyitä. Joita voitaisiin yrittää ymmärtää ja sitä kautta ehkäistä. Että olisi joku kaava, joka voitaisiin tunnistaa.

En siis voi sanoa pitäneeni kirjasta. Mutta se on tietenkin vain minun kapea kokemukseni.  Koska en selvästikään  ymmärtänyt kirjaa. Enkä ymmärrä motiivia sen kirjoittamiseen. Mitä sillä halutaan sanoa?  Vai oliko tarkoituksenakin herättää tällaisia ajatuksia? Ehkä nostaa tapetille aivan eri asia; ihmisten tarve tirkistellä ja kauhistella asiaoita, ihmisten sensaation jano. Onko motiivina kirjalle  oikeastaan pohdiskella tätä ilmiötä? Ärsyttää lukijaa, nauraa suoraan lukijalle : ”ostitpas kirjan – halusit lukea nämä kauheudet! Suorastaan janosit niitä!  Kyllä draama ja sensaatiot aina myyvät. Se on nähty. Ihminen vaan on sellainen.”

Lukekaa mieluummin muiden arvosteluja tästä kirjasta, koska selvästikin kirja on tehnyt ison vaikutuksen arvostelijoihin ja moniin lukijoihin. Kirja on varmasti siis lukemisen arvoinen. Nähtävästi itselleni kokemus oli  vain aivan liian ahdistava, jotta voisin omalta osaltani sitä suositella. Mutta aInakin Järjellä ja tunteella – blogissa on hienosti kirjoitettu kirjasta.

Paulo Coelho, Veronika päättää kuolla

HEIKO_Veronika_pätul_6289Veronikalla on elämässään kaikki näennäisesti järjestyksessä. Ja silti hän päättää kuolla.  Veronikalle  elämä tuntuu merkityksetömältä ja valmiiksi kirjoitetulta. Päivät toistuvat samanlaisina ja koko elämä tuntuu tyhjyydessään suorittamiselta.  Tulevat tunnit, päivät ja vuodet näkyvät tulevaisuudessa yllätyksetöminä ja siksi tarpeettomina. Ei ole mitään, minkä puolesta taistella. Mikään ei vaikuta tarpeeksi arvokkaalta säilytettäväksi. Ja siksi Veronika ottaa purkillisen unilääkkeitä.

Veronika ei kuole vaan herää mielisairaalassa. Hänen sydämensä on kuitenkin vaurioitunut ja hänelle annetaan vain muutamia päiviä elinaikaa. Näiden päivien aikana Veronika tutustuu sairaalan muihin potilaisiin ja alkaa näiden ihmisten tarinoiden kautta nähdä elämän arvokkuuden ja syyt omaan kurjuuteensa. Kaikkia potilaita tuntuu yhdistävän sama asia. KAikki kokevat, etteivät ole pystyneet vaikuttamaan omaan elämäänsä riittävästi ja ovat siksi ajautuneet umpikujaan. Veronika löytää elämän halunsa uudelleen ja hänen traaginen tilanteensa herättelee myös muista potilaita tarkastelemaan omaa tilannettaan tarkemmin. Jos ei ole mitään menetettävää, voi olla niin hullu kuin haluaa ja tehdä vapaammin ratkaisuja.

Tärkein sanoma kirjassa on ehkä se, että ihminen voi kuolla myös henkisesti eikä vain fyysisesti.  Ja että onnellisuutemme syntyy tietoisista valinnoista elämän ja tämän kuoleman välillä. Ihmisen on pyrittävä tuntemaan itsensä, kuunneltava omaa sisäistä ääntään ja  uskallettava tehdä omat ratkaisunsa ympäristön asettamista paineista huolimatta. On elettävä jokainen päivä uskaltaen, elämää syleillen ja arvostaen – niin kuin se olisi viimeisemme.

Kirjan käsittelemä aihe on minulle sinänsä tärkeä, että näytelmä, jota tällä hetkellä kirjoitan käsittelee hiukan näitä samoja aiheita. Joskin hyvin eri formaatissa ja ympäristössä… Aihe on minusta siis luonnollisesti hyvä. Ja tärkeä. Onnettomuutta voi olla niin monenlaista ja vauraus on tuonut  hyvinvointiyhteiskuntaamme mukanaan erilaista pahoinvointia ja toisenlaista eloonjäämiskamppailua. En kuitenkaan voi sanoa pitäneeni kirjasta juurikaan. Paulo Coelho on aina kirjoituksissaan niin paatoksellinen ja toistaa asiaansa niin tolkuttomasti, ettei lukijalle itselleen jää mitään pohdittavaa tai keksittävää. Kaikki ajatukset tarjotaan naurettavan valmiiksi pureskeltuina. Aivan kun saisi käteensä pinon aforismikortteja. Coelho puhuu aina ihmisen oman henkisen kasvun tärkeydestä. No antaisi sitten mahdollisuuden pohdiskeluun ,joka voisi johtaa jonkinlaiseen omaan oivallukseen. Tämänkin Coelhon jälkeen palaan jälleen siihen, että Alkemisti on todennäköisesti  kirjailijan ainoa kirja, jota voin lämpimästi suositella eteenpäin.

1374825_3590264411241_1363471625_n

Kuva Kari Visala