Maarit Verronen, Varjonainen

resize-1

 

Maarit Verronen 2013

Kustantaja: Tammi

Sivuja 219

 

Tämäpä oli erikoinen kirja! Yleensä arvostan kirjoissa eniten syviä ja kerroksellisia henkilöhahmoja sekä kielellisesti taitavaa kerrontaa, enkä välttämättä ensimmäisenä juonta. Tämä on täysin päinvastainen romaani. Maarit Verrosen kieli on lyhytlauseista ja korutonta koivuklapiproosaa. Henkilöhahmoja ei juurikaan syvennetä, vaan kaikki hahmot esitellään lukijalle hyvin yksioikoisesti ja kylmän ulkokohtaisesti tarkkaillen. AIvan kuin ihmiset olisivat esineitä. Hahmoja syventävää dialogia ei ole juuri nimeksikään. Myös päähenkilö Ainon ajatukset sisältävät lähinnä tarkkaavaisia huomioita ympäristöstä ja ihmisistä, ja näiden huomioiden ainoa päämäärä on auttaa Ainoa selviytymään vaikeasta tilanteesta seuraavaan. Mutta tämä on hyvä romaani. Tarina etenee kuin juna ja tapahtumat seuraavat toisiaan hengästyttävällä tahdilla.

Verronen kertoo tarinan kolmekymppisestä naisesta, joka saapuu Venäjän syrjäseuduilta Viron kautta Suomeen. Hänen ainoa tavoitteensa on paeta menneisyyttä ja aloittaa uusi, yltäkylläisempi ja vapaampi elämä hyvinvointiyhteiskunnassa. Juoni on täynnä toimintaa, jonka avulla Aino selviytyy aina uudesta vastaan tulevasta ongelmasta askeleen lähemmäksi tavoitettaan. Keinoja ei kaihdeta. Aino huijaa, valehtelee, varastaa, ja selviytyy. Hän varastaa identiteetin, vaihtaa henkilöllisyytensä ja uusii nimensä. Kaikki Ainon kohtaamat ihmiset ovat hänelle vain hyväksikäytettäviä mahdollisuuksia eikä hän sääli ketään. Tällä ihmisellä ei ole empatiaa eikä hän jää pahemmin pohtimaan tekojaan. Kylmäsydämisyys on viety niin äärimmilleen, ettei Aino suhtaudu edes omiin haaveisiinsa ja tavoitteisiinsa kiihkeästi vaan tarpoo eteenpäin lähes robottimaisesti. Uusi kohdattava asia voi olla mahdollisuus tai vastus. Vastus on haaste. Ja haasteen voittaminen on uusi mahdollisuus.

Kirja on kiinnostava ja herättää paljon ajatuksia moraalista ja  arvoista henkiinjäämistaistelun ollessa kyseessä. Sen sijaan suuria  tunnemyrskyjä se ei aiheuta. Todennäköisesti siksi, että tarina ei samaista tai kiinnitä lukijaa kehenkään hahmoon. Kaikki on niin kliinistä, maailma kuin tutkimuslaboratorion lasin takan. Ja siksi niin nerokasta ja äärimmäisen taitavasti kirjoitettua. Eiköhän tarkoituksenakin ole näyttää maailma Ainon silmin.

Melanie Gideon, Vaimo 22

vaimo_22_87877Englanninkielinen alkuteos: Wife 22 

Suomentanut: Paula Takio

Kustantaja: Gummerus

sivuja 445

Chick lit kirjojen päähenkilöt ovat yleensä huomattavasti nuorempia, kuin tämän romaanin Alice Puckle, keski-iän kriisissä vellova perheenäiti. Silti tämä kirja kuuluu eittämättä tuohon genreen. Kerronta on kevyttä, nopealukuista, ja vakavaa aihetta käsitellään  melko pinnallisesti. Jos  siis chick lit kirjallisuus kiinnostaa, mutta ei halua lukea shoppailuholismista kärsivästä sinkkunaisesta, tässä voisi olla kirja johon tarttua.

Alice Bucklen elämä on pintapuolisesti järjestyksessä. Hänellä on teini-ikäiset lapset, kunnollinen ja menestynyt aviomies, talo sekä turvattu toimeentulo ilmaisutaidon opettajana. Takana on 20 vuotta onnellista ja tasaista avioelämää ja ympärille on muodostunut luotettava ja laaja ystäväpiiri. Taustalla jäytää kuitenkin epämääräinen tyytymättömyys ja elämänkipinän kaipuu. Avioliitto tuntuu väljähtäneeltä ja urilleen jumiutuneelta. Ajatuksia piinaa vuosien takainen epäonnistuminen aloittelevana näytelmäkirjailijana ja     urakehityksen pysähtyminen. Tässä vellovassa tyytymättömyyden tilassa Alice osallistuu sähköpostin välityksellä tehtävään ”Avioliitto 2000 -luvulla”  -tutkimukseen. Alice saa 90 henkilökohtaista kysymystä, joihin hänen pitää vastata anonyymisti ja rehellisesti.  Alicen avioliiton tarina kaikkine käänteineen paljastuu näissä vastauksissa, hiljalleen, pala palalta. Kysymyksiä lähettää ja vastauksia analysoi tutkija  nro 101. Hiljalleen Alicen ja tutkija nro 101 sähkopostikirjoittelu syvenee ja saa flirttailevan sävyn. Alice paljastaa tutkijalle syvimpiä salaisuuksiaan. Rakastuminen on lähellä. Näiden tapahtumien myötä Alice pureskelee elämäänsä, asennettaan sekä avioliittoaan. Lopulta kaikki kuitenkin kääntyy parhain päin, Alice tulee järkiinsä ja kirja saa chick lit -kirjoille tyypillisen siirappisen lopun.

Vaimo 22 on saavuttanut suuren yleisömenestyksen ja sitä on käännetty useille eri kielille. En kuitenkaan täysin voi ymmärtää sen menestystä. Kirja on jollakin tavalla vaisu. Kaikki tapahtumat lainehtivat eteenpäin samalla innottomuudella kuin Alicen suhtautuminen elämään. Kunnon myrsky puuttuu kokonaan. Kirjassa ei ole kunnon huippuja eikä aallonpohjia. Edes jossain juonenkäänteessä olisi pitänyt repäistä kunnolla. Nyt kaikki jää hyssyttelyn tasolle ja tuntuu, että kirjailuja ei ole uskaltanut ravistella mitään pelätessään mahdollisesti sovinnaisen yleisön reaktiota. Alice melkein tapaa tutkija 101 kasvokkain, Alice melkein joutuu riitoihin parhaan ystävänsä kanssa, tyttärellä ehkä on ongelma (jota ei sitten olekaan) ja poika on ehkä eksyksissä seksuaalisesta suntautumisestaan – mutta kun ei ole… Ilmoille heitellään jos jonkinlaista mahdollista elämää syvempää kysymystä, joihin ei lopulta tarvitsekaan vastata. Kirja on lattea irvikuva ihmisten ongelmista. Lisäksi kirjan lopussa paljastuva ”yllättävä käänne” ei ollut ainakaan minulle mikään yllätys. Jotenkin tuo nokkela käänne ei kuitenkaan vaikuttanut sellaiselta, että se olisi tarkoitettu lukijan keksittäväksi jo alkumetreillä. Tai jos oli, niin hyvä niin.

Mutta. Kaikesta huolimatta. Kirja imaisi kuitenkin mukaansa. Sitä oli helppo lukea, ja oli mukavaa Tapanin päivänä löllyä sohvalla, syödä suklaata ja lukea jotain näin helppotajuista. Harvoin luen tämän pituisen kirjan saman päivän aikana.  Onhan sekin jotain. Ainakin voi uskotella itselleen nopeutuneen lukijana, ja saada hyvän mielen.

Kokonaisuus: 3
Luettavuus: 4,5
Juoni: 2
Puhuttelevuus/ sanoma: 2
Uskottavuus: 3
Milloin ja kenelle: Rannalle ja aivot lepoon

QflG2zQ4sJC4ZMuWflalEzLIXUrrhxgVzEAiH-Y_nb8

Molière, Ihmisvihaaja

Ihmisvihaaja on viiden näytöksen pituinen huvinäytelmä, jossa tapahtuu kovin vähän. Näytelmän päähenkilö, Alceste, vihaa ihmisluontoa sen vilpillisyyden vuoksi. Alceste tuomitsee ihmiset kyseenalaisista motiiveista ja keinoista saavuttaa haluamansa. Hän vihaa liehakointia, imarteluita, kumarteluita, edunpyyntiä, konnuuksia ja koiruuksia. Hän arvostaa rehellisyyttä ja korutonta  suoruutta. Alcesten jakelema suora palaute johtaa häntä vaikeuksiin ja riitoihin ihmisten kanssa. Alcesten tuntema ihmisluonnon ja yhteiskunnan inho ladataan pöytään heti näytelmän alussa Alcesten luonteen alleviivaamiseksi. Loppupuolella näytelmää tämä teema jotenkin haalistuu ja päällimmäiseksi jää epätoivoisen lemmen aiheuttama stressi ja murhe. Viimeisillä sivuilla Alceste ei sen kummemmin kuin muutakaan hahmot latele riitaa haastavia totuuksia vaan hän jopa hieroo sopua lemmittynsä kanssa huolimatta tämän katalasta vilpillisyydestä. Niin ikään ystävä Philinte saa  ihmisvihaajalta osakseen kiitosta puhetaidoistaan, vaikka näytelmän alussa Alceste hänet kiroaakin käytöksensä vuoksi. Saapa nuori kihlaparikin häneltä sydämelliset ja aidot onnentoivotukset osakseen.

En pitänyt näytelmästä juurikaan. Juonen käänteet tuntuvat vaisuilta ja sanan miekka olisi voinut olla terävämpi ja ilkeämpi. Teemat ovat toki ajattomat; ihmisten kaksinaamaisuus, pyrkyryys, oman edun tavoittelu ja vastakaiuton riutava rakkaus. Kaikki nämä asiat ovat ajankohtaisia nyt sekä tulevaisuudessa, ja näytelmä on taipuisa esitettäväksi eri aikakausissa ja ympäristöissä. Epäilemättä se myös naurattaa katsojaansa – jotenkin vain jäin kaipaamaan sitä viimeistä tvistiä, lopullista sydämen sykähdystä.

Elisabeth Gilbert; Tahdonko? Kuinka päädyin naimisiin

Moni tuntee varmastikin Gilbertin bestseller-kirjan ”Omaa tietä etsimässä (Eat, pray, love)”.  Tahdonko? on tuon valtaisan menestyksen kahmineen romaanin jatko-osa.  Tai jatko ja jatko.  Kirjan kannessa lupaillaan, että kirja on romanttinen jatko Eat pray love -kirjan tapahtumille. Tämä on kyllä melkoisen harhaanjohtavasti sanottu. Kirja jatkaa kyllä siitä, mihin edellisessä kirjassa jäätiin, mutta romanttista, tapahtumarikasta taideproosaa on turha odotella. Elisabethin ja Felipen tarinaa sivutaan  kyllä aina välillä, mutta todellisuudessa se antaa vain kehykset kirjan varsinaiselle agendalle. Kirja on paremminkin tietokirja, joka tutkiskelee avioliittoinstituutiota yhteiskunnan ja yksilön näkökannoilta.  Gilbert on tehnyt taustatyönsä ja kirjassa on runsaasti mielenkiintoista faktaa instituution synnystä, historiasta ja kehityksestä sekä avioliiton eroista eri kulttuureista. Naisnäkökulmaa ei (tietenkään) unohdeta .

9789511245179-1-1

Elisabethilla on takana vaikea ja riitaisa avioero, eikä hän ole aikonut enää astua avioliittoon uudelleen. Yhteiskunta asettaa Elisabethin kuitenkin vakavan valinnan eteen, kun Yhdysvaltain maahanmuuttoviranomaiset vaativat avioliittoa voidakseen myöntää Felipelle oleskeluluvan Yhdysvaltoihin. Prosessi on kivinen ja pitkä,  lähes vuoden mittainen. Elisabeth ja Felipe elävät tämän ajan maanpaossa ympäri Aasia matkustellen. Elisabeth etsii epätoivoisesti syytä uskoa avioliittoon voidakseen solmia sellaisen. Hän kahmii tietoa ja avioliittofilosofiaa kirjoista, ihmisiltä ja kohtaamistaan erilaisista kulttureista. JA yrittää ymmärtää. Yrittää jälleen löytää omaa tietään.

Kirja on siis todella faktapitoinen. Minä pidin siitä. Pidin jo Eat pray love -kirjassa sen sisältämistä faktaosioista, joissa käsiteltiin eri maiden historiaa, uskontoja, filosofiaa ja meditointimenetelmiä. Toki nautin myös siitä kaikesta  hömpästä valtavasti (kyllä, myönnän tämän tässä aivan avoimesti – olen Taru ja tykkään myös Chick lit kirjoista). Pidin myös Elibethin omista  näkemyksistä avioliitosta, jotka hän osaa esittää kevyesti ja raikkaasti, hyvällä itseironialla höystettynä. Jonkin verran pohdinnoissa on toistoa, mutta vailla paatoksellisuutta. Niin kuin Gilbert kirjoittaa, hän todellä yritää puhua itseään ympäri tähän sitoumukseen, jossa joutuu luopumaan osasta itsestään. Mutta hän löytää ne asiat, jotka saa luopumiensa tilalle. Ja ymmärtää niiden arvon.

Jokainen pari maailmassa voi ajan mittaan rakentaa pienen, erillisen, kahden ihmisen muodostaman kansakunnan, joilla on oma kulttuurinsa, kielensä ja omat moraalisääntönsä, joista kukaan muu ei tiedä mitään.

Emily Dickinson kirjoitti: ” Kaikista  luomakunnan Sieluista/ olen valinnut – Yhden”. Dickinsonin sanoissa – ajatuksessa, että omista henkilökohtaisista syistään monet valitsevat yhden ihmisen, jota rakastavat ja puolustavat ylitse muiden – tiivistyy tilanne, joka on raivostuttanut perheitä, ystäviä, uskonnolllisia järjestöjä, poliittisia liikkeitä, maahanmuuttoviranomaisia ja sotilasyhteiskuntia kautta historian. Tuo valinta ja intiimi läheisyys raivostuttavat jokaista, joka haluaa hallita toista. Miksi esimerkiksi Amerikassa orjat eivät saaneet solmia laillista avioliittoa? Koska orjien omistajien oli liian vaarallista edes kuvitella, että he voisivat sallia vankinaan pitämiensä henkilöiden kokea sellaista emotionaalista vapautta ja luontaista salaista intiimiyttä, mitä avioliiton puitteissa voi kehittää. Avioliitto edusti eräänlaista sydämen vapautta, eikä orjien sallittu kokea mitään sellaista.