August Strindberg, Aavesonaatti

Joku lukija saattaa ihmetellä, miksi näytelmiä arvioidaan suhteellisen runsaasti tässä blogissa – verrattuna kaunokirjallisen proosan määrään.  Syynä siihen on se, että käyn Juha Hurmeen vetämällä näytelmäkirjoittamisen kurssilla. Ja kurssiin kuuluu, että tietyt näytelmät luetaan kurssin aikana, hiljalleen.  En ole juurikaan aiemmin lukenut näytelmiä vaikka niitä mielelläni ja melko ahkerasti käynkin katsomassa. Mutta nyt niitä lukiessa ymmärtää kyllä, että tähän taiteenalaan pitäisi tutustua ilman erillistä motivaatiopotkuakin – näytelmät ovat loistavaa kirjallisuutta. Ja se tulee aivan liian helposti  ohitettua. Näytelmissä asioita ei turhaa selitellä, vaan lukijalla on tilaa hengittää ja löytää omat merkityksensä asioille. Hyvä dialogi vie asioita nopeasti eteenpäin ja ruokkii lukijansa ajattelua ja mielikuvitusta. Vaikka tästä kurssista ei muuta jäisikään henkiseen reppuuni (mitä en kyllä usko), olen jo nyt tuhannesti kiitollinen tästä – laajentuneesta, sivistävästä kirjallisesta tarjonnasta, joka minulle on kurssin myötä  avautunut. 

735011_2696092737508_1908116841_n

Aavesonaattia on pidetty näytelmänä, johon näkemyksellisesti vahvat ohjaajat tarttuvat aina ajoittain.  Sitä on esitetty suomalaisissa ammattiteattereissa harvakseltaan,  alle kymmenen kertaa. Kantaesitys nähtiin vuonna 1948 Kansallisteatterissa ja tämän jälkeen esitys on ollut siis melkoinen  harvinaisuus.

Näytelmä on kuin usvaista unta. Tapahtumat, henkilöhahmot ja heidän tarinansa ovat niin absurdeja, että  minua  kaduttaa, etten käynyt katsomassa esitystä teatterissa, kun siihen olisi ollut mahdollisuus. Aavesonaatti esitettiin  Turun kaupunginteatterin Sopukassa viime talvena.

Olisi ollut mielenkiintoista nähdä näytelmä toteutettuna lavalla – kokonaisuus vaikuttaa nimittäin kohtalaisen haastavalta. Strinberg kuvaa käsikirjoituksessaan poikkeuksellisen tarkasti näyttämön näkymät ja lavasteet sekä hahmojen sijoittumisen kaiken keskelle.  Strinbergin kuvaus näkymästä on runsas; on paljon huoneita, ovia ja rappuja, kerroksia ja ikkunoita.  Se tuntuu oudolta, mutta tarpeelliselta.  Runsaus lisää  kasvavaa salamyhkäisyyttä ja saa aavistelemaan ovien takaa avautuvia uusia salaisuuksien kammioita.  Näytelmässä on seisahtunut tunnelma, mutta paljon jännitteitä, jotka rakentuvat nimenomaan odotukselle ja lukijan mielessä kasvaville arvailuille tulevasta lopusta. Eikä loppua voi mitenkään aavistaa, näytelmässä ei ole mitään ennalta arvattavaa.

Vertauskuvia ja tematiikkaa näytelmässä on niin runsaasti, että osaava ohjaaja löytää varmasti keinot ilmaista lähes mitä vain haluamaansa ajankohtaista pohdiskelua vaativaa asiaa. Minulle tämä ylitsepursuava merkityksien viidakko aiheutti kuitenkin runsauden pulan. En saanut enää mistään kiinni ja kaikki syvällisempi pohdinta jäi jatkuvan havainnoinnin varjoon. Se ei kuitenkaan poista näytelmän taianomaisuutta – kaikkea ei ehkä aina tarvitsekaan tulkita puhki. Joskus voi vaan leijailla unen mukana tapahtumista toiseen, ja hämmästellä.1479359_3716293521890_559309318_n

Kuvat Kari Visala
Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s